SPARTACUS. Hän on ainoa, joka on kohdellut hyvin orjiaan. Siellä ovat nämä lapset turvassa…
ÄÄNIÄ.
— Mitä tämä on?
— Ovatko he armahtaneet meidän lapsiamme?
— Lyökää muurinkylkeen!
ERÄS NAISORJA (hurjasti.)
Anna sitten takaisin minunkin lapseni!
SPARTACUS. Kuulkaa minua! He ovat julmureita, mutta ei meidän tarvitse olla samanlaisia. Emmekä me ole nousseet taisteluun lapsia vastaan. Sitäpaitsi, lapset eivät ole syyllisiä, eikä heidän surmaamisensa meitä hyödytä.
CRIXUS.
Entä aarteet? Jätämmekö nekin taas?
SPARTACUS (lujasti.) Kun minut valitsitte, sanoin, ettei minkäänlaisia kulta- ja hopeaesineitä saa ottaa eikä tuoda leiriin. Ja niin kauan kun minä olen päällikkönä, noudatetaan sitä tarkalleen!
CRIXUS.
Tämä olisi tavaton saalis… Licinius on kuuluisa aarteistaan…
SPARTACUS (valtavalla voimalla.) Mutta emmehän me ole hakemassa saalista! Jokaisen on aina muistettava, ettemme ole ryöstöretkellä, vaan että me taistelemme henkemme, vapautemme, elämämme puolesta! Vihollistemme päämääränä on kullan kokoaminen — mutta me tahdomme lopettaa veljiemme kärsimykset, orjuuden… Aseita ja ruokavaroja tarvitsemme, mutta sanokaa, mitä me teemme jalokivillä, kultaisilla maljoilla ja kynttiläjaloilla? Vain eripuraisuutta ja riitaa ne toisivat keskuuteemme. Veljet! Heidän korunsa jätämme tänne!
ÄÄNIÄ.
— Oikein puhut, Spartacus!
— Pitäkööt korunsa!
— Syökööt kultansa — jos he vielä tulevat syömään!
SPARTACUS.
Ja sinä, Castus, viet heti nämä lapset Veruksen huvilaan.