SPARTACUS (kuin itsekseen.)
Niin…
ARTARIK.
Mitä? Etkö luota voittoomme?
SPARTACUS. Kyllä luotankin, mutta enemmän epäilen… Katsohan, meitä vastassa on mahtava Rooma, jolla on ehtymättömät varat, loppumattomat joukot, — Rooma, joka koko maailman rikkaudet imee itsellensä, kaikki omistaa, kaikki määrää… — (Masentuneena.) — Ja meillä! Siitä asti kun laivamiehet meidät pettivät, on leirissämme vallinnut ankara puute, ja minä pelkään, että meille tulee todellinen nälänhätä — kun nuo kirotut petturit kaiken lisäksi ryöstivät viljavarastomme rannikoilla… Oi, jospa vain olisimme päässeet Siciliaan, niinkuin aijoimme — silloin olisimme olleet turvassa.
ARTARIK.
Mutta jospa saamme taas Crassuksen kuormaston!
SPARTACUS. Niinpä kyllä. Mutta pahinta on se, että nälkä ei ole tullut yksin. — (Hillityllä raivolla.) — Aivankuin kavalat pedot hiipivät joukkoomme toivottomuus, kateus, eripuraisuus… Entä viime taistelu? — Tosin heitä kaatui kauheasti, kuten sanoit, mutta se oli sittenkin meille tappio. Meidänhän täytyi murtautua lävitse, muuten olisimme olleet auttamattomasti hukassa. Ja tiedäthän, miten paljon meiltä sinne kentälle jäi…
ARTARIK.
Tiedän, tiedän, mutta meitä on vieläkin paljon!
SPARTACUS (innostuen.) Se on totta! Jospa vain kaikki orjat olisivat yksimielisiä! Ajattele, että kaikki, kaikki orjat nousisivat kapinaan! Mikä suunnaton voima! Rooman — koko maailman me murskaisimme! — Mutta he eivät ymmärrä… Aternum'in orjatkaan eivät yhtyneet meihin, vaikka kehoitin ja lähetin sanan voitoistamme…
KRATINOS (astuu sisään; Spartacukselle.)
Täällä on eräs roomalaisnainen, joka tahtoo tavata sinua.
SPARTACUS (hämmästyen.)
Roomalaisnainen? Kuka? Minkälainen?
KRATINOS.
Ylimysnainen, nuori, kaunis…