Taas kuului sisaren avunhuuto, mutta se tuntui heikommalta ja tukahtuneemmalta kuin äsken. Sotilas ilmestyi kukkulalle tähystellen joka taholle, mutta kun ei nähnyt ketään, kiiruhti juosten takaisin.
Poika makasi kiven takana raskaasti huohottaen ja tuijotti himmein silmin sinne, mistä silloin tällöin kuului yhä heikkenevä huuto…
Silloin kajahti kauempaa metsästä signaali. Se oli vihollisen kokoonkutsumerkki — sen hän oli tullut tietämään sinä aikana, kun ne olivat majailleet kylässä. Hän päätti mielessään, että sotilaat olivat saaneet luvan syödä marjoja metsässä, kun seudulla ei ollut mitään vaaraa — ja nyt heidät kutsuttiin kokoon. Noiden julmurien täytyi siis jättää uhrinsa.
Hän juoksi varovasti kukkulalle ja näki, että sotilaat olivat poistuneet — sisar vain makasi siellä liikkumattomana…
Hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä — se tuntui aivan nousevan kurkkuun ja hän oli kuin tukehtumaisillaan. Hiki pusertui hänen otsalleen, ja sitten hän vaarasta välittämättä juoksi siskonsa luokse…
Mutta silloin tuntui aivan kuin hänen sydämensä olisi kokonaan lakannut sykkimästä; hän vaipui maahan käheästi voihkaisten.
Sisar makasi siinä selällään, kasvot sanomattoman kauhun vääristämänä. Avoimet silmät tuijottivat suoraan taivaaseen, ja hänen rinnassaan oli ammottava haava, josta vielä pulppusi säännöllisin sykähdyksin punainen veri… Hänen vaalea hameensa oli repäisty halki, ja…
Käheä ähkynä tunkeutui taas pojan kurkusta. Viha, inho ja jokin ennen tuntematon kylmä tunne valtasi hänen ruumiinsa ja sielunsa kuin huumaava myrkky. Hän ponnahti ylös ja lähti juoksemaan oikotietä kotiinpäin.
Tultuaan metsän reunaan hän näki kauempaa pienen sotilasjoukon tulevan maantietä myöten. Ahaa — ne menevät vartiopaikalleen, hänen kotinsa ohitse…
Kylmä viha valtasi hänet niin, että hänen oli vaikea hengittää. Eikä hän tiennyt oikein itsekään miksi kiirehti, mutta hän juoksi kuin henkensä edestä.