Mutta niinkuin nälkäinen peto syöksyi sotilas hänen jälkeensä. Muutamilla pitkillä loikkauksilla hän saavuttikin tytön, tarttui suurella kourallaan tämän hentoon olkapäähän ja ärähti voitonriemuisesti:
— Vai niin! Vai pakoon…
Tytön suusta tunkeutui sydäntäsärkevä kirkaisu — niinkuin olisi jänis parahtanut tuntiessaan suden hampaat kurkussaan…
Poika alkoi myös huutaa, mutta silloin toinen lähti juoksemaan hänen jälkeensä karjuen:
— Oletko vaiti, taikka tapan sinut!
Poika ponnisti kaikki voimansa, eikä sotilas saavuttanut häntä, vaan palasi takaisin.
Hän juoksi vielä pienen matkaa, mutta sitten hänen korviinsa sattui taas sisaren vihlova hätähuuto ja hän kääntyi takaisin. Hän nousi pienelle kukkulalle ja se mitä hän sieltä näki, oli niin kauheata, että hän miltei jähmettyi…
Sisar oli paiskattu maahan, toinen roistoista piti kiinni hänen käsistään ja painoi hänen suutaan. Ja toinen… Oh…!
Pojan kasvot muuttuivat kuolemankalpeiksi ja hänen jäsenensä tuntuivat niin hervottomilta, että hän vaipui polvilleen. Sisko parka taisteli epätoivoisesti, toisinaan kuului tukahtunut, koriseva huuto ja pari kertaa vilahti hänen valkea jalkansa — aivan kuin suuri käärme olisi kiertynyt pienen linnun ympärille, joka epätoivoisesti pyristelee vastaan… Pojan kurkusta tunkeutui taas vaistomaisesti hurja kiljaisu, johon kaiku moninkertaisesti vastasi.
Toinen sotilas hellitti sisaren käsistä ja hypähti ylös. Hän katseli vaanien ympärilleen ja huomattuaan pojan hän sieppasi kiväärinsä ja tähtäsi tätä. Mutta poika ehti heittäytyä maahan; sitten hän juoksi nopeasti alas kukkulalta ja piiloutui suuren kiven taakse.