Ja miten paljon marjoja! Poika huudahti ilosta ja kutsui sisarensa erääseen paikkaan, joka oli aivan punaisena marjoista. He laskeutuivat polvilleen ja poimivat molemmin käsin niin paljon kuin ehtivät. Poika hymyili itsekseen ja sanoi hiljaa ja iloisesti:
— Nyt äiti varmaan ilostuu!
— Niin — kunhan isä vain tulisi kotiin! vastasi tyttö ja huokasi.
Mutta marjoja oli niin paljon, että hänkin unohti ikävän todellisuuden. He olivat niin innostuneita, etteivät huomanneet mitään, ennen kuin kuulivat karkean, murteellisen äänen:
— Hyvää päivää, kaunis tyttö!
Sisarukset hypähtivät pelästyneinä seisoalleen ja huomasivat takanaan seisovan kaksi suurikokoista, raa'annäköistä vihollissotilasta. Nämä hymyilivät hiukan ja heidän silmänsä kiiluivat kummallisesti.
Toinen, jolla oli paksut huulet ja pyöreät, ulkonevat silmät, läheni tyttöä omituisin hiipivin askelin — aivan kuin saalista vaaniva peto, ja hänen käheä äänensä vapisi hiukan:
— Anna maistaa marjojasi, tyttö…
Mies tuli niin lähelle, että tyttö tunsi hänen kuuman henkäyksensä kasvoillaan; hän ojensi pelokkaasti marjakorinsa sotilaalle.
Mies ei maistanutkaan marjoja, vaan tuijotti yhä tyttöön. Ja jollakin naisellisella vaistollaan tyttö tunsi, että häntä uhkasi kauhea vaara — tuntui aivan kuin jokin kylmä ja niljakas olisi lähestynyt häntä… Hänen jäsenensä alkoivat vavista, kasvot muuttuivat aivan kalpeiksi — ja äkkiä hän lähti kaikin voimin juoksemaan pakoon.