Äiti nousi vaivalloisesti istumaan vuoteessaan. Hänen kasvonsa olivat laihat ja kalpeat, silmät tuijottavat, ja hän puhui heikolla äänellä:

— Lapset, menkää metsään katsomaan, olisivatko marjat jo kypsyneet.
Saataisiin edes marjakeittoa…

— Niin, tulepas vain! huudahti poika reippaasti. Mennään pian!

Hänen sisarensa, kaunis, verevä tyttö, katsahti äitiin ja sanoi hiukan epäröiden:

— Mutta jos siellä on sotilaita…

— Älä yhtään pelkää! Tulenhan minä mukaan! sanoi poika leikillisesti ja tarttui sisarensa käsivarteen.

Äiti koetti hymyillä pojan sanoille ja puhui lohduttaen:

— Ei suinkaan niitä metsässä ole… Kylässähän ne majailevat.

Ja reippaasti sisarukset lähtivät läheiseen metsään.

Siellä oli vielä ihanampaa kuin tasangolla. Puiden lehdillä kimaltelivat vesihelmet kuin kristallit, koko metsä tuntui tuoksuillaan ja väreillään iloitsevan kauan odotetusta sateesta — ja lintujen laulu helkkyi moniäänisenä, ihanana kuorona…