"Oli jo aivan hämärä, ja edessäpäin leimahteli valtava tulipalon kajastus. Maa tuntui vapisevan yhä kiihtyvästä tykkien jyskeestä, ja muutamat eksyneet ammukset räjähtivät hurjasti räiskien arveluttavan lähellä — mutta he eivät näyttäneet sitä edes huomaavan…

"Minä olen täällä joutunut näkemään jo paljon kurjuutta, mutta en voi ymmärtää, mikä minulle silloin tuli. Oli aivan kuin joku olisi puristanut sydäntäni — ja minä tunsin, että pitäisi tehdä jotakin, auttaa…

"Käänsin jo ratsuni, mutta huomasin samalla, etten voinut mitään; minulla ei ollut edes rahaa — ja mitäpä rahakaan olisi heitä auttanut?

"Mutta kaukana tasangolla näkyi pitkä epämääräinen pakolaisjono kiemurtelevan hitaasti eteenpäin, kuin suunnattoman pitkä, harmaa käärme, jonka pää oli jo kaukaisessa pimeydessä.

"Ja viimeisetkin pakolaiset häipyivät hämärään niin hitaasti ja vaivalloisesti — aivan kuin kuolettavasti haavoitetut eläimet, jotka viimeisillä, sammuvilla voimillaan laahautuvat metsästäjää pakoon…

"Lopulta kuitenkin pääsin omien joukkojen läheisyyteen. Mutta silloin räjähti takanani ammus ja surmasi hevoseni; itse haavoituin jalkaan ja menetin tajuntani. Onneksi huomasivat sotilaamme minut, ja käsky tuli kuitenkin perille.

"Mutta minä pelkään, että tulen aina silmissäni näkemään nuo pakolaiset — nuo viimeiset pakolaiset…"

SISARUKSET

Sateen jälkeen oli tullut ihana päivä. Aurinko paistoi lämpimästi, kedot helottivat kirkkaanvihreinä, ja ilma oli täynnä ruohojen ja moniväristen kukkien tuoksua.

Mutta pikku mökissä vallitsi alakuloinen mieliala. Isä oli sodassa, eikä äiti ollut moneen viikkoon saanut mitään tietoja hänestä — ja nyt hän oli aivan sairas surusta. Kaiken lisäksi oli kova puute. Kotona oli tosin viisitoistavuotias tyttö ja neljätoistavuotias poika, mutta hekään eivät voineet mitään ansaita, kun maa oli vihollisen hallussa.