"Tosin minua hiukan arvelutti tuo pakolaislauma. Entäpäs, jos ovat aseistettuja ja hyökkäävät kimppuuni… Mutta minä olin viipynyt muutenkin liian kauan, eikä ollut muuta tietä. Sen tähden avasin pistoolikoteloni, tarkastin, että se oli panostettu — ja päätin, että minun täytyy päästä eteenpäin.

Mutta kun lähestyin maantietä, havaitsin varokeinoni kokonaan tarpeettomiksi. Nämä pakolaiset olivat esikaupunkien kaikkein köyhintä väestöä — varakkaammat olivat jo aikaisemmin paenneet junilla ja hevosilla. Näillä oli vain muutamilla laiha hevoskoni, joka vaivalloisesti laahusti eteenpäin, ja pyörät upposivat syvälle tien lokaan. Useimmat vetivät käsikärryillä lapsiaan ja kaikkein välttämättömimpiä tarvikkeitaan ja muutamilla oli apunaan uskolliset, takkukarvaiset koiransa. Mutta minä näin monen äidin, jolla ei ollut muuta kuin pieni lapsi sylissä, taluttavan vielä toista, joka itkusta ja väsymyksestä menehtymäisillään tallusti loassa pienillä jaloillaan…

"Oi ystäväni, minua kauhistuttaa vieläkin, kun muistan tuon vastaantulevan joukon. Siinä oli vain naisia, lapsia, vanhuksia ja joku raajarikko mies — ja kaikki olivat niin laihoja, kalpeita ja rääsyisiä. Tuolla tarttuvat käsikärryt lokaan, vanha vaimo ponnistelee kuin henkensä edestä mutta ei saa rattaita irti. Kuuluu naisten kauhistuneita, kimeitä ääniä, tukahdutettuja kirouksia, läähätystä… Lapset alkavat itkeä ja vaikeroida heikoilla, yskästä käheillä äänillään — ja takaapäin alkaa yhä kovemmin ja uhkaavammin kuulua yksi ainoa, kauhistunut huuto: eteenpäin! eteenpäin! Ja eteenpäin heidän täytyi päästä, sillä takanapäin jyrisivät meidän tykkimme kuin kaukainen, taukoamaton ukkonen… Mihin vanha vaimo käsirattaineen joutui, sitä en huomannut.

"Minua he silmäsivät vain ohimennen. Muistan vain joitakin katseita. Muutamista uhosi minua vastaan tylsä, voimaton viha — mutta he olivat liian nääntyneitä sanoakseen tai tehdäkseen jotakin… Toisista katseista kuvastui vain mittaamaton epätoivo ja mykkä moite, ja ne tunkeutuivat suoraan sydämeeni kuin kylmät pistimet… Hevoseni oli miltei lopussa, mutta minä kannustin sen kylkiä, niin että veri tippui ja pakotin sen laukkaamaan päästäkseni näkemästä noita hirmuisia, syyttäviä katseita… Niin — minä suljin silmäni…

"Vihdoinkin loppui vastaantuleva jono! Hevoseni huohotti raskaasti ja minä tunsin, miten se horjahteli.

"Mitä…?

"Sieltä tuli vielä yksi pakolaisperhe. Ja juuri nuo heikoimmat, jotka olivat jääneet toisista jäljelle — ne ovat aina silmissäni…

"Etummaisena kulki vanha, harmaapartainen mies vetäen pahanpäiväisiä nelipyöräisiä rattaita. Hän asteli aisoissa kuin hevonen: länkien ja rahkeiden sijasta oli aisoihin sidottu nuora, ja se näytti tunkeutuvan hänen laihaan niskaansa. Kädet riippuivat hervottomina sivuilla, ja hänen kasvonsa näyttivät aivan tylsiltä ja huulensa riippuivat veltosti. Niin siinä kumarassa eteenpäin ponnistellessaan muistutti hän todellakin vanhaa, loppuunajettua, äärettömän väsynyttä hevosta… Ja hänen sivullaan veti kaikin voimin laiha, takkuinen koira — niinkuin sekin olisi ymmärtänyt, että nyt tarvitaan kaikki voimat, ja sen punainen kieli roikkui läähättävästä suusta…

"Rattailla oli rikkonainen kori, ja siitä rääsyjen seasta pilkisti kalpeista lapsenkasvoista turvonneet punaiset silmät, ja sivulla asteli noin seitsenvuotias poika, hennolla olallaan pieni kaaripyssy… Tiedäthän, miten lapset aina uteliaina tarkastelevat vastaantulijoita, mutta niin ei tehnyt tämä; vain kerran hän kohotti pikkuvanhat, kalpeat kasvonsa, ja niissä, oli jotakin outoa ja kauheata … Niin, minä näin, että noista himmeistä silmistä tuijotti — nälkä.

"Noin kymmenkunta metriä rattaiden jäljestä käveli luultavasti lasten äiti. Hän kantoi selässään suurta vaatemyttyä ja hänen askelensa olivat niin raskaat ja laahustavat. Hänen silmänsä olivat alasluodut eikä hänen kuolemankalpeissa kasvoissaan ollut muuta kuin toivottomuutta. Jos hän olisi huutanut, itkenyt, kiemurrellut maassa, niin olisi häntä sittenkin ollut helpompi katsoa — mutta nuo kasvot olivat niin kauhean liikkumattomat kuin kuolleen kasvot…