Nuori upseeri katsahti pelokkaasti ympärilleen ja hänen äänensä vapisi, kun hän hiljaa kuiskasi:
— Pakolaiset…
— Pakolaiset?
— Niin — vihollispakolaiset…
Toinen katsoi häntä hetken, sitten hän kohottautui vaivalloisesti kyynärpäänsä varaan ja sanoi jännittyneenä:
— Mitä sinä puhut? Kerro minulle kaikki — kun en minäkään voi nukkua.
Viereisissä vuoteissa olivat haavoittuneet vaipuneet uneen, jossakin kuorsattiin korisevasti — ja salin toisessa päässä puri joku taas hammastaan. Nuori upseeri maistoi yöjuomaansa, vedellä sekoitettua viiniä ja alkoi kertoa hillityllä, kuiskaavalla äänellä.
"Se, mistä nyt aion sinulle kertoa, tapahtui samana päivänä, jolloin joukkomme valloittivat L:n kaupungin. Adjutanttimme kaatui, ja minä jouduin viemään erästä tärkeätä käskyä.
"Oli satanut monta päivää, ja maat olivat liejuisia. Hevoseni oli aivan uupunut, sen jalat upposivat syvälle pehmeään maahan, ja minä pääsin vain hiljalleen eteenpäin. Sää oli kylmä ja kostea, ja harmaa vesisumu riippui ilmassa kuin suunnattoman suuri hämähäkinverkko kastellen vaatteet ja kohmetuttaen kädet jäykiksi.
"Olin kai eksynyt hiukan oikeasta suunnasta, koska eräästä pikku metsiköstä tullessani näin miltei suorakulmaisesti edessäni maantien, jota myöten kulki hitaasti loppumattoman pitkä jono pakolaisia. Otin esiin kartan ja kompassin ja huomasin, että minun olisi pitänyt mennä hiukan vasemmalle — mutta edessä oli pieni, yli äyräittensä tulviva joki. Minulla ei ollut siis muuta keinoa, kuin mennä suoraan tielle, jotta pääsisin sillasta yli.