Yksi ainoa vihreä sähkölamppu valaisi sairashuoneen salia muuttaen sen omituisen epätodellisen näköiseksi. Sali oli kokonaan valkoinen, katto, seinät, sänkyrivit — ja tuossa himmeässä, vihertävässä valossa kaikki näytti aavemaiselta. Valkopukuinen sisarkin, joka hiljaa, kuulumattomin askelin hiipi ulos ovesta, muistutti ruumiitonta haamua. Vain korkeat ikkunat olivat sysimustat, ja yö tuulen kylmä henkäys kosketti toisinaan ruutuja hiljaa ja salaperäisesti niinkuin siellä ulkopuolella olisi joku väsyneesti ja surullisesti huokaissut…

Kaikki vuoteet olivat täynnä haavoittuneita: kädettömiä, jalattomia, silmättömiä; toisilta taas oli puhkaistu vatsa, lävistetty rinta… Muutamat olivat kuolemankalpeita, ja heidän puoliavoimet silmänsä olivat jo himmeät ja lasimaiset. Toisten kasvot hehkuivat tummanpunaisina, heidän rintansa huohottivat ja silmät kiiluivat kuumeisina syvällä kuopissaan… Joidenkin murskatut päät oli kääritty ylt'yleensä, vain syvät suun ja silmien aukot ammottivat mustina: he muistuttivat manalasta paenneita haamuja…

Ilma oli tympeä ja tukahduttava. Kaikkialta kuului raskasta, korisevaa hengitystä. Jotkut hourailivat puhuen käsittämättömiä, sekavia sanoja — joku naurahtikin… Mutta kaiken tämän ylitse kuului hiljainen, yhtämittainen valitus ja voihke — ja muutaman kerran kirskahti terävä hammasten kiristys…

Salin äärimmäisestä nurkasta kohosi tyynyltä erään nuoren upseerin hienopiirteiset kasvot. Hän käännähti viereistä sänkyä kohden ja kuiskasi:

— Nukutko?

— En, vastasi vierustoveri.

— Minulla on niin tuskallinen olo. En voi nukkua…

— Polttaako jalkaasi taas?

— Ei…

— Mikä sinua sitten vaivaa? kysyi toveri ihmetellen.