Kaikki inhimillisyys oli kadonnut tuosta äänestä. Viimeinen sana tuntui hurjalta riemunhuudolta. Hetken kuluttua hän lisäsi voitonriemuisesti:
— Et pääse enää kertomaan…
Äkkiä hellitti kätensä vanhempi ja alkoi hapuilla miekkaansa. Mutta hän ei saanut sitä tupesta ja nuorempi käytti tilaisuutta hyväkseen iskeäkseen toista nyrkillä kasvoihin ja tarttui sitten kurkkuun.
Vanhempi koetti irroittautua tuosta otteesta, mutta ei voinut. Luinen käsi tuntui suonenvedonomaisesti jäykistyvän hänen lihavan kaulansa ympärille. Hänen kasvonsa muuttuivat sinertäviksi ja hänen ruumiinsa heittelehti sinne tänne kivuista välittämättä. Mutta nuo hirveät sormet puristivat hellittämättä kuin suuret kravunsakset… Hänen ruumiinsa alkoi jo veltostua.
Mutta vielä kerran hän kuolemankauhun antamalla voimalla riuhtaisi itsensä vapaaksi. Epäinhimillisellä äänellä hän korisi:
— Armoa … armoa…
— Armoa?! Armahditko sinä? — Kamala nauru kajahti hänen huuliltaan ja hän puhui läähättäen. — Täällä olen tappanut viattomia … ihmisiä, jotka eivät ole tehneet minulle mitään pahaa… Ja sinuako minä armahtaisin? En ole enää sama kukonpoika kuin ennen. Täällä minä olen oppinut jotakin.
Taistelu alkoi vielä kerran uudelleen. Ja äkkiä alkoi nuoremmasta tuntua, että hän oli joskus ennenkin kokenut jotakin samanlaista — että tämä oli vanhaa, tuttua taistelua, satoja kertoja koettua… Raskaasti huohottaen hän koetti saada uudelleen toisen kurkusta kiinni. Mutta kun tämä yhä epätoivoisesti vääntelehti, kieppui ja kiemurteli, tapahtui hänessä kummallinen muutos; hän unohti koko entisen elämänsä, vain sen hän muisti, että pitää tappaa, tappaa… Hänen korvissaan alkoi kovasti kohista, hän oli olevinaan äärettömässä metsässä, jossa myrsky hurjasti vinkuu ja raivoaa — ja hänestä tuntui, että hän onkin viettänyt elämänsä juuri täällä… Muristen kuin raivokas koira, hän syöksähti äkkiä toisen kurkkuun valkeine, terävine hampaineen… Hän puri hampaansa miltei yhteen — ja taas hän tunsi, että oli tehnyt samoin monta kertaa… Hän puristi suonenvedonomaisesti leukojaan yhteen, kunnes pieninkin vavahdus toisen ruumiissa oli tauonnut…
Kun se oli aivan veltto ja liikkumaton, hän irroitti otteensa. Sitten hän kohotti veren tahraamat kasvonsa taivasta kohden — ja alkoi ulvoa valittavasti ja pitkäveteisesti kuin yksinäinen, nälkäinen susi kuutamoisena talviyönä…