Nyt seurasi taistelu, niin hirveä ja petomainen, ettei heidän olisi luullut olevan ihmisiä…
Nuorempi koetti tarttua vanhemman kurkkuun, mutta tämä iski kaikin voimin nyrkillään murskaantuneeseen käsivarteen — ja tuskasta voihkaisten nuorempi vaipui maahan. Toisella olisi nyt ollut tilaisuus nujertaa hänet, mutta ei ollut voimia. Sitä paitsi oli hänen vioittunut käsivartensa nuoremman puolella eikä hän toisella ylettynyt viholliseensa… Molemmat makasivat vain raskaasti huohottaen kuin loppuun ajetut hevoset, jotka vetävät viimeisiä henkäyksiään.
Heidän ympärillään oli kesä täydessä ihanuudessaan. Vaikka maa heidän kohdallaan oli kranaatin repimä, tuntui kuitenkin kukkien tuoksua. Aurinko alkoi juuri laskea, ja läheisessä lehdossa viritti satakieli hurmaavan laulunsa… Mutta sitä vihamiehet eivät huomanneet — kaikki tuntui pyörivän heidän silmissään.
— Te vihaatte minua syyttä… Hän oli minun vaimoni, sai vanhempi katkonaisesti soperretuksi.
Nämä sanat saivat nuoremman aivan suunniltaan. Hän oli taas näkevinään heidän hääiltansa: nuori, hento, pelosta vapiseva tyttö — ja tuo paksu, intohimosta läähättävä mies… Hän oli näkevinään kaikki, kaikki… Hänen eteensä syöksyi toinen toistaan kiduttavampia kuvia.
Raivosta karjaisten hän ponnisti kaikki voimansa ja onnistui pääsemään jaloilleen. Sitten hän pudottautui raskaasti toisen rinnalle.
Vaikka maailma nytkin musteni hänen silmissään, sykähti hänen sydämensä villistä riemusta kuullessaan, miten kylkiluut rusahtivat hänen polviensa alla. Vanhemman rinta alkoi kovasti korista ja veri pursuta hänen ammottavasta suustaan…
Joka jäsen väristen nuorempikin vaipui maahan. Mutta heti hän taas koetti täydentää työtään — hänen vapisevat kätensä alkoivat hapuilla toisen kurkkua…
Mutta vanhempi oli myöskin sen verran tajuissaan, että tarttui toisen käteen — ja siinä he taas makasivat läähättäen. Vihdoin vanhempi sopersi katkonaisesti: — Saat… tästä … rangaistuksen.
— Älä luule … Nyt on sota!