— Minkä tähden luulitte minun antaneen teidän juoda?
— Niin, miksette itse juo…? Olettehan haavoittunut, sopersi vanhempi.
— Niin — se on totta, että minua janottaa, mutta minulla on jotakin virkistävämpää kuin kokonainen meri…
— Mitä … mitä se on? kysyi vanhempi tolkuttomasti.
— Kosto!
Sana singahti hänen suustaan kuin terävä piiskan isku.
— Mi — mitä tarkoitatte…? änkytti toinen ja hänen lihavat, ahavoituneet kasvonsa muuttuivat kellertäviksi. Mutta nuorempi keskeytti raa'asti:
— Juokaa, juokaa, että saatte voimia — te tarvitsette niitä pian… Nyt me olemme tasaväkiset — nyt ei teidän kultanne auta! Minun käteni on murskana — mutta niin on teidänkin… Minä olen kauan epäillyt Jumalan olemassaoloa — mutta nyt uskon, näen, että hän on olemassa… Juokaa, juokaa!
Vanhempi katsahti toisen kasvoihin ja kauhistui. Nuo ennen kauniit, nuoret ja hienopiirteiset kasvot olivat nyt aivan vääristyneet. Ne olivat niin hirveät ja säälimättömät, ettei hänellä saattanut olla armoa odotettavissa. Yhä tuijottaen toisen kasvoihin hän salaa kopeloi pistooliaan ja saikin sen vyöstä… Mutta nuorempi iski häntä viime hetkellä käteen, eikä laukaus sattunut…
Purren hampaitaan tuskasta ja raivosta nuorempi yritti saada pistoolin itselleen. Mutta toinen kiemurteli hänen allaan kuin haavoitettu käärme, ja vihdoin, kun hän huomasi, ettei voinut ampua, hänen onnistui heittää se kauas luotaan.