— Tekö…?
— Niin, minä.
— Oletteko tekin haavoittunut?
— Olen.
— Jumalan laupeuden tähden … vettä, sopersivat hänen paksut, halkeilleet huulensa.
— Oletteko heikko?
— Minä kuolen, ellen pian saa juodakseni…
Selittämätön ilme väreili nuoremman kasvoilla. Mutta hetken kuluttua hän hammasta purren alkoi ryömiä erästä kuollutta sotilasta kohden. Viha tuntui antavan hänelle uskomattomat voimat, sillä hänen onnistuikin irroittaa kuolleen kenttäpullo. Pitäen sitä hampaissaan hän ryömi takaisin haavoittuneen luo ja nosti pullon tämän vapiseville huulille. Tämä joi ahnaasti ja hänen äänessään kuvastui kiitollisuus ja jonkinmoinen epävarmuus, kun hän kuiskasi:
— Miten hyvä te olette…
Mutta vastaukseksi kuului äkkiä käheä, vihlova nauru… Ja hetken kuluttua: