Hänen kuumeisissa aivoissaan pyöri kaikki sekaisin. Ja vaikka hänen ruumistaan tuska poltti ja raastoi hänen tehdessään pieniäkin liikkeitä hän alkoi kääntää itseään, jotta olisi nähnyt.
Hammasta purren hän kohosi toisen kyynärpäänsä varaan ja onnistuikin hiukan kääntymään. Mutta samassa muuttui kaikki mustaksi, eikä hän nähnyt mitään… Hiljaa kiroten hän sulki silmänsä, mutta aukaisi ne jälleen hetken kuluttua.
Siinä hän oli! — tuo vihattu, tuhannesti kirottu… Karheat, punaiset viikset törröttivät kuin sian harjakset, pitkä, inhottava parta liehui rinnalla… Silmät olivat kiinni, lihava vatsa kohoili kiivaasti — ja hänenkin toinen kätensä oli kokonaan veressä.
— Vihdoinkin! hän mutisi vain huulillaan, kun hän kuumeesta ja vihasta hehkuvin silmin tuijotti vanhempaa miestä.
Hänen aivoihinsa syöksyi niin äärettömän paljon… Hän muisti kaiken sen vääryyden, ne hirveät tuskat, mitkä tuo mies oli hänelle tuottanut — ja eräälle toiselle.
Elävästi hän muisti, miten he olivat rakastaneet toisiaan, ja miten tuo tuolla, vaikka oli sen tietänyt, oli tullut pyytämään Mariaa tämän isältä. Ja itara, tunnoton isä oli pakottanut tyttärensä menemään tuolle… Niin — mitä olikaan köyhä aliluutnantti rikkaan everstin rinnalla…
Voi — hän on vieläkin näkevinään, miten Maria hentona ja kasvot yhtä kalpeina kuin hänen lumivalkea pukunsakin seisoi vavisten tuon toisen rinnalla alttarin ääressä… Ja miten hän itse miltei pyörtymäisillään syöksyi ulos, ajoi kotiin ja ampui luodin rintaansa…
Houkka! Miksei hän ennemmin ampunut tuota toista… Ja onnettomuudekseen hän vielä parani pitkän, pitkän ajan kuluttua.
Mutta kun hän kuuli, että hänen rakastettunsa oli tullut raskaaksi tuosta miehestä … ja kun Maria sitten kuoli lapsivuoteeseen — silloin oli hän tulemaisillaan hulluksi…
Aivan kuin haavoittunut olisi tuntenut, että häntä katsellaan, hän aukaisi silmänsä. Ja kun hän näki edessään nuo terävät, kuumeiset silmät ja verenvuodosta ja raivosta kalpeat kasvot, hän aivan kuin säpsähti. Vihdoin hän kuiskasi käheästi: