KOSTO
Kuinka kauan hän oli siinä maannut, hän ei itsekään tietänyt. Mutta kun hän vähitellen tuli tajuihinsa, oli aurinko jo alhaalla taivaanrannalla — ja kaikkialla oli hiljaista. Kuume poltti hänen ruumistaan kuin tuli, korvissa kohisi ja humisi kummallisesti ja kun hän aukaisi silmänsä, näytti koko maailma omituisen punertavalta.
Vähitellen, aivojaan ankarasti vaivattuaan hän ymmärsi olevansa haavoittunut; toinen puoli ruumista oli aivan tunnoton. Hiljaa valittaen hän käänsi päätään ja näki, että kranaatinsirpale oli murskannut hänen vasemman käsivartensa.
Hetken kuluttua hän kuuli hiljaista vaikerrusta jostakin. Hän käänsi päätään sinnepäin ja huomasi miehen, joka makasi selällään, kädet tuskallisesti nyrkkiin puristettuina. Kasvoista näkyi vain profiili, mutta ammottavasta suusta ja liikkumattomasta silmästä, joka kuhisi täynnä kärpäsiä, hän ymmärsi, että siinä oli kuollut. Valituksen täytyi siis kuulua vainajan pään takaa.
Hän koetti kääntää itseään sinne päin, mutta silloin tuntui aivankuin toinen käsi olisi reväisty irti ruumiista. Hän huomasi yrityksensä turhaksi ja ummisti silmänsä.
— Auttakaa … Jumalan tähden! kuului taas pitkäveteisesti ja valittavasti hänen päänsä takaa.
Hän säpsähti kuullessaan tuon matalan, käheän äänen — siinä oli jotakin tuttua. Kuka, kuka se oli? Se muistutti jotakin, jotakin, joka nostatti hänessä epämääräistä vihaa. Eikä hän kuitenkaan tietänyt miksi.
Taas hän kuunteli tuota valitusta. Tosin se oli heikko ja käheä — mutta eikö se sittenkin ollut eversti B:n ääni?
Hän kuunteli vielä tarkemmin ja miltei unohti omat tuskansa, kun hän vihdoin varmistui luulossaan. Ja viha leimahti hänen kasvoissaan.
Oliko, oliko se todellakin hän? Vihdoinkin…