Mutta sanomaton raukeus ja heikkous valtasi hänet yhä enemmän ja hän kääntyi hiljaa selälleen. Taivaalla näkyi jo muutamia tähtiä.
Maattuaan hetken hän tunsi oudon kylmyyden vähitellen valtaavan jalkansa — niinkuin niitä olisi sivelty jäävedellä… Se levisi ylöspäin, kädetkin tuntuivat kylmenevän ja kangistuvan…
Silloin hän ensi kerran täydellisesti käsitti, että se oli kuolema — ja tuo tylsyys katosi kuin pyyhkäistynä. Hänen aivonsa alkoivat toimia nopeasti, selvästi. Hän tunsi, että he olivat kuolleet turhaan, ja hänen sielussaan heräsi katkeruus.
Hirveä tuska ja katumus valtasi hänet, hän olisi tahtonut huutaa; kuolema tuntui nyt niin tarkoituksettomalta ja kauhealta … eikä se odota. Mutta hän tuli yhä heikommaksi — hänen ajatuksensakin alkoivat muuttua jo sekaviksi.
Kummallinen jäykkyys ja kylmyys valtasi hänet yhä enemmän. Hän ei nähnyt enää mitään ja haavoittuneiden valitukset olivat kuuluvinaan niin kaukaa. Nyt niitä ei enää kuulu … ja parempi onkin…
Hän kuulee jotakin suhinaa, niinkuin lehtipuiden suhinaa vienossa iltatuulessa. Hän makaa jossakin, ja haavanlehdet värisevät. Hän on näkevinään rakastettunsa … äitinsä. Mutta he menevät ohitse — eivät huomaa…
Yhä kuuluu tuo vieno suhina. Hän on vielä nuori poika. Lemmikkihevosellaan hän ratsastaa tuttua polkua myöten lehtipuiden reunustamaa polkua. Ja tuoksuvat lehvät huiskivat häntä kasvoihin… Hän kannustaa hevostaan; he menevät hurjasti, yhä nopeammin, nopeammin… Kas — hän meneekin lentäen…
Mutta sitä mukaa kuin ilma viilenee, alkaa tuolta laajalta kentältä nousta vaaleata höyryä — niinkuin sumua tai jotakin salaperäistä uhrisavua.
Se on lämpimän veren höyry, joka siinä hiljalleen nousee taivasta kohden.
Ja hämärä levittää yli maan äärettömät, harmaat siipensä.