Hän näki kaiken mitä tapahtui, mutta seurasi sitä omituisen välinpitämättömänä — niinkuin olisi teatterissa katsellut jotakin ikävää näytelmää. Hän näki miten toverien täytyi peräytyä ensimmäisten miinaräjähdysten tekemiin kuoppiin. Heti kun he olivat peittyneet niiden suojaan, alkoi heidän tykistönsä toimia — ja taas tuo kaamea ammusten moniääninen orkesteri vonkui hänen yläpuolellaan.

Noin neljännestunnin kuluttua se lakkasi äkkiä; se oli käsky kuolemaanvihityille. Taas he nousivat…

Hänen haavastaan oli kaiken aikaa pursunut verta, kasvot olivat aivan kalpeat ja hänen silmänsä alkoivat omituisesti himmetä. Kuin harmaan sumun lävitse hän näki, että tovereita oli enää vain vähän. Mutta eteenpäin he menivät hurjalla vimmalla. Hän oli näkevinään, että he seisahtuivat välillä, ampuen hajanaisen yhteislaukauksen. Ja sitten kuului hurja huuto, kun he hyökkäsivät vihollisen ampumahautoihin … pistimet välähtelivät…

Tykistö ja konekiväärit vaikenivat kummallakin puolella; sieltä kuului vain joitakin yksityisiä kiväärinlaukauksia ja huutoja… Hän odotti jotakin ratkaisua, mutta mitään ei kuulunut. Niin — heitä oli liian vähän, heidät oli kai tapettu viimeiseen mieheen.

Mitä…?

Kun tuo helvetillinen meteli oli tauonnut, tunkeutui hänen korviinsa kummallinen ääni: haavoittuneiden voihkina. Hän katsahti ympärilleen…

Ruumiita näkyi kasoittain, niin kauas kuin hänen himmenevä katseensa kantoi.

Mutta toisin paikoin ei erottanut enää yksityisiä ruumiita. Hän luuli uneksivansa, hourivansa: miinakuoppien lähettyvillä näytti kaikki sekasotkuiselta, punertavalta massalta, jätteiltä… Niinkuin alkuaikojen suunnaton petoparvi olisi siinä aterioinut.

Ja paaluhauta hänen takanaan… Hän kääntyi vaivoin ja häntä pyörrytti, kun hän katseli paaluihin seivästettyjen miesten vääntyneitä suita, mielettömiä silmiä ja kurottavia käsiä, joissa sormet suonenvedonomaisesti puristuivat ja aukenivat — niinkuin ne vieläkin hapuilisivat jostakin apua, tukea, elämää… Ja heidän voihkinansa…

Niin — koko laaja kenttä tuntui voihkivan, vaikeroivan, korisevan…
Tuo taukoamaton ääni täytti hänen sielunsa jäätävällä kauhulla.