Sotilaat ottivat kiväärin ja panokset — ja laahaten vietiin poika alas portaita suoraa päätä pihalle.
Nuori luutnantti, jolla oli kalpeat, hienopiirteiset kasvot ja siniset silmät, tarkasti poikaa hetken silmälasiensa takaa ja kysyi kauniilla, mutta ankaralla äänellä:
— Sinäkö ammuit ullakolta?
— Minä — vastasi poika hiljaa ja lujasti.
Hän näytti vielä niin tavattoman hennolta ja lapselliselta, seisoessaan siinä kalpeana rotevien, punakoitten miesten keskellä. Veri vuoti virtanaan hänen nenästään valuen laihalle, huohottavalle rinnalle ja tahraten hänen puseronsa. Luutnantin valtasi sääli, ja hän kysyi hiukan lempeämmin:
— Minkä tähden sen teit?
— Hän tappoi äsken sisareni tuolla metsässä … ja paljon pahempaa… Tuntui aivan kuin sanat olisivat tarttuneet hänen kurkkuunsa, mutta sitten hän äkkiä huusi hurjasti:
— Niin! Menkää katsomaan tuonne metsään! Siellä hän makaa…
Tuo kimeä, vapiseva ääni katkesi nyyhkytykseen.
Nuori upseeri hätkähti. Hän pudotti silmälasinsa ja sammalsi tolkuttomasti: