— Kuka … kuka…?
— Tuo juuri! Poika viittasi kuolleeseen, joka oli kannettu lähemmäksi. Hänen katseensa kulki miehestä mieheen, ja kun hän rivin loppupäässä näki toisen roistoista, leimahti hänen vihansa uudelleen; hän osoitti miestä ja huudahti silmät säkenöiden:
— Tuo myös! He molemmat … molemmat!
Seurasi pitkä, pahaenteinen äänettömyys; kuului vain sairaan vaimon tukahdutettu nyyhkytys porstuasta ja ympärillä lentelevät pääskyset visertelivät iloisesti… Kaikkien katseet olivat suunnatut raiskaajaan, joka oli muuttunut harmaankalpeaksi; hän tuijotti eteensä maahan ja hiki helmeili suurina pisaroina hänen otsallaan.
Nuoren upseerin silmät olivat terävät kuin tikarit ja hänen äänensä oli matala ja vapiseva:
— Kuinka vanha hän oli?
— Viisitoistavuotias, lausui poika jäykästi kuin täysikasvuinen mies.
Toverien katseet näyttivät tahtovan murskata rikollisen — ja näkyi, että häpeä, pelko ja katumus raateli hänen sieluaan.
— Lapseni … lapseni, nyyhkytti äiti sydäntäsärkevästi.
Hirveä taistelu kuvastui nuoren upseerin kasvoissa. Hän otti lakin päästään ja pyyhki hikeä kalpealta otsaltaan — ja hänen katseensa harhaili kummallisesti ympäri kuin rikollisen. Hän katsahti taivaallekin, ja huomasi, miten sinisellä taivaalla liiteli hiljaa yksinäinen pilvenhattara kuin suuri, äänetön lintu … Vihdoin alkoi hän puhua katkonaisella, käheällä äänellä: