— Tiedättekö, että aseiden piilottaminen ja pitäminen on kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty?
— Tiedämmehän me sen, nyyhkytti vaimo. Hän oli laahautunut ulos ja nojautui ovenpieleen aivan kuin kaatumaisillaan. Mutta minä en ole mitään tästä tietänyt — sen vannon Jumalan kautta!
— Ja tiedättekö, että jokainen, ken ryhtyy aseelliseen toimintaan sotajoukkoamme vastaan, on ilman muuta kuolemaan tuomittu; jota paitsi asunto, missä aseellista väkivaltaa on harjoitettu, ehdottomasti poltetaan… Tiedättekö tämän?
— Kyllä … kyllä minä sen olen tietänyt…
Luutnantti rykäisi kovasti usean kerran; sitten hän kääntyi pojan puoleen ja hänen äänensä oli aivan vieras ja kolea.
— Sinut on siis heti ammuttava ja tämä mökki poltettava…
— Armoa! parkaisi sairas äiti kauhealla äänellä, syöksyen polvilleen upseerin eteen. — Armoa, herra… Hän on nyt ainoa lapseni … ja ajatelkaa, mistä syystä hän sen teki… Jumalan laupeuden tähden…
— Minä en voi mitään, keskeytti luutnantti käheästi. Se on ylipäällikön ankara käsky. Teidän poikanne on tappanut kaksi sotilastamme — ja jos minä hänet armahtaisin, ammuttaisiin minut itse. Vaimo parka, minä en voi mitään…
Äidin sairaat, kellertävät kasvot olivat kokonaan vääristyneet mielettömästä kauhusta. Hän syleili kiihkeästi luutnantin polvia ja huohotti:
— Armoa! — Hän on vasta lapsi … hän on vasta neljätoistavuotias…
Jumalan laupeuden tähden! Ajatelkaa, että teillä olisi sellainen veli…