Luutnantti irroitti itsensä tuosta suonenvedonomaisesta syleilystä ja hänen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina. Ja hän huusi miehille taas tuolla vieraalla, karkealla äänellä:

— Ojennus! Asettakaa vanki sopivaan paikkaan — ja olkaa valmiit!

— Armoa! koetti onneton äiti sopertaa, mutta hänen äänensä sortui.

Aliupseeri, joka oli sitonut pojan kädet, asetti hänet seisomaan kotimökkinsä seinustalle ja aikoi sitoa nenäliinan hänen silmilleen.

— Ei tarvita! huudahti poika. Hän muisti lukeneensa jonkin kertomuksen samanlaisesta tapauksesta ja päätti, ettei hänkään häpäise itseään… Mutta hänen äänessään värisi sekaisin kauhu, viha ja pidätetty itku. Hänen hento ruumiinsa vapisi ankarasti, hän näytti vain viluiselta lapselta…

— Valmiit! komensi luutnantti käheästi, niinkuin ääni olisi tarttunut hänen kurkkuunsa. Ja hetken kuluttua:

— Ampukaa!

Pojan silmät leimahtivat vielä kerran voimattomasta vihasta, ja hän huusi kaikin voimin:

— Kurjat murhaa…

Mutta hänen äänensä katkesi kummallisesti korahtaen. Luonnottoman räikeänä räjähti yhteislaukaus liian läheisestä tuvanseinästä — ja sitä peittävä, vihreä köynnöspeite vavahti kuin eläin, jota on kuolettavasti isketty. Poika putosi suorastaan kokoon kuin tyhjä säkki — äännähdystäkään ei enää kuulunut. Hänen suunsa vain aukeni, niinkuin hän olisi aikonut vielä kerran vetäistä ilmaa läpiammuttuihin keuhkoihinsa — ja laihat, hennot sormet koukistuivat suonenvedonomaisesti kuin kuolevan linnun varpaat…