Eräs nuori vihollisluutnantti ilmoitti meidän kielellämme, että heidän täytyy ruveta hautaamaan kuolleitaan — ja aivan kuin yhdestä suusta kuului meidän puoleltamme moniääninen huuto:
— Me autamme teitä!
He toivat lapioita ja paareja ja alkoivat heti kaivaa hautaa, ja me rupesimme auttamaan kuolleitten kantamisessa.
Olimme jo tuoneet monta kuollutta ja yhden vaikeasti haavoittuneen, kun lähenin yksin meidän piikkilankaesteitämme ja huomasin siellä erään pitkän olennon miltei riippumassa piikkilangoissa…
Kylmä väristys puistatti ruumistani… Tämä oli minun ampuma-aukkoni kohdalla ja — niin, minä tunsin hänet: minä olin päivällä ampunut häntä…
Hän oli vielä aivan nuorukainen. Piikkilanka oli kiertynyt hänen ranteensa ympärille, pitkät, terävät piikit olivat kokonaan tunkeutuneet lihaan… Hänellä oli pehmeä, vaalea tukka ja kauniit kasvot, ja kun minä vapisevin käsin koetin irroittaa häntä — hän aukaisi siniset silmänsä…
Se oli minulle hirveä hetki — hän oli siis koko päivän kitunut piikkilangoissa kuolevana… Hän ponnisteli kauan sanoakseen jotakin, hänen leukansa vavahteli suonenvedonomaisesti — mutta joka kerta kuului vain lyhyt korahdus ja veri pursui hänen suustaan. Minun ampumani luoti oli lävistänyt hänen rintansa.
Silloin huomasin hänen toisessa kädessään rypistyneen, veren tahraaman kirjeen ja hiukan tummia hiuksia — sidottuna punaisella nauhalla. Viimeisillä voimillaan hän nosti kätensä ja painoi tuon hiussuortuvan verisille huulilleen… Ja niinkuin se olisi antanut hänelle voimaa, hän ojensi ne minulle — ja sitten minun vihdoinkin onnistui kuulla hänen huuliltaan yksi ainoa, koriseva sana:
— Morsiamelleni…
Ojensin käteni, ottaakseni vastaan tuon surullisen lahjan, mutta hänen jääkylmä kätensä oli jäykistyneenä puristunut niin lujaan nyrkkiin, että minä vain suuresti ponnistaen sain sen auki.