Jonkin vastustamattoman voiman pakottamana me nousimme ja lähdimme vihollisia kohden — ja he tekivät samoin. Me katkoimme useita aukkoja piikkilankaesteisiin, jotta olisimme päässeet nopeammin perille.
Minusta se oli elämäni suurin hetki, kun valonheittimien häikäisevässä valossa näin tuon suuren aseettoman vihollisjoukon lähenevän. He näyttivät olevan aivan samanlaisia kuin mekin: laihoja, partaisia, rääsyisiä… Ja minä luulen, että meidät valtasi sama tunne: me tunsimme kaikki olevamme
ihmisiä.
Minä olin miltei etummaisena ja muistan aivan selvästi, miten minua kohden tuli eräs vihollissotilas. Hän oli hiukan pitempi ja vanhempi kuin minä ja kulki pitkin, jäykin askelin. Kun minä näin hänen kalpeat, liikuttuneet, ryppyjen uurtamat kasvonsa ja ajamattoman partansa ja tartuin hänen suureen, känsäiseen käteensä, valtasi minut voimakas mielenliikutus; minä tunsin häntä kohtaan kummallista hellyyttä. Aivan kuin hän olisi ollut vanhempi, paljon kärsinyt veljeni, joka oli palannut vierailta mailta… Minä en voinut sanoa sanaakaan, puristin vain tuota työssä kovettunutta kättä ja kasvoni painuivat hänen olkapäätään vasten — ja hänenkin silmissään oli kyyneleitä.
Hän osasi kieltämme ja minä sain tietää, että hän oli kivityömies eräältä suurelta vuoriteollisuusseudulta. Kun ilmoitin hänelle olevani myös kivimies, valaisi omituisen kaunis hymy hänen karkeita piirteitään.
— Onko teillä perhettä? — kysyin minä hetken kuluttua.
Sanaa sanomatta hän otti poveltaan valokuvan ja ojensi sen minulle. Valonheittimien valossa näin kuvassa miehen ja naisen, ympärillään viisi kaunista lasta — nuorinta, noin 3-vuotiasta poikaa piti mies sylissään ja katsoi hymyillen pienokaiseen.
Katsahdin häneen hämmästyneenä. Oliko mahdollista, että tuo komea, vielä nuorekas mies oli sama kuin edessäni seisova parrakas, laiha, kuoppasilmäinen…? Hän näytti käsittävän katseeni ja hymyili alakuloisesti — ja taas minä tunsin tuon oudon hellyyden sielussani… Minä näytin hänelle vuorostani sinun ja lastemme kuvat ja hän katseli niitä liikuttuneena.
Kaikkialla ympärillämme näkyi miehiä, jotka liikutuksen valtaamina puristivat toistensa kättä, kuului murteellista puheensorinaa — ja hyvin he näkyivät toisiaan ymmärtävän. Eräs nuori meikäläinen syleili nyyhkyttäen vanhaa vihollissotilasta — lieneekö tämä muistuttanut ulkonäöltään hänen kuollutta isäänsä…?
Miltei kaikki antoivat pieniä lahjoja toisilleen. Me tosin emme voineet antaa muuta kuin tupakkaa, mutta me saimme suklaata, marmeladia, pieniä esineitä… Minunkin uusi ystäväni otti taskustaan ison, hopeapaperiin käärityn suklaapalasen ja ojensi sen minulle. Puoliväkisin sain hänet ottamaan siitä pienen osan — ja minua hävetti, kun en voinut antaa hänelle muuta kuin vähän tupakkaa…