Mutta kyllä me olimme kurjan näköisiä! Silmät olivat vajonneet syvälle päähän, kasvot likaiset, ajamaton parta kuin jokin mädäntynyt rukiinsänki. Ei tehnyt mieli katsella toisiaan.

— Nyt on siis joulu, sanoi joku hiljaa ja tuossa äänessä väreili kummallinen alakuloisuus.

Kukaan ei vastannut. Kuului vain joitakin tukahdutettuja huokauksia. Minutkin valtasi niin painostava tunne — niinkuin hartioitani olisi painanut ääretön taakka… Minusta tuntui kuin olisin nähnyt, miten pienokaisemme itkevät ikävissään kolkossa sairashuoneen salissa — ja sinä istut yksin kotona…

— Kas — aurinko!

Tuo huudahdus herätti taas meidät mietteistämme. Aurinko, joka ei moneen päivään ollut kertaakaan näyttäytynyt, oli todellakin työntänyt pilvet syrjään ja heitti meihin viimeisen punahehkuisen katseensa… Taivas oli punertava, pilvet hohtivat kuin suunnattoman, kaukaisen tulipalon liekit, ja koko maailma näytti ruusunväriseltä tuossa kummallisessa valossa. Me katsoimme sanattomina, miten aurinko hitaasti suurena, purppuranpunaisena vaipui kaukaisten metsien taakse. Ja taaskin meidän ajatuksemme lensivät kauas kotipuolen lauhkeihin kesäiltoihin — emmekä huomanneet, ennen kuin oli miltei pimeä.

Äkkiä herätti minut ajatuksistani laulu. Me hypähdimme ylös, sillä se oli jotakin tavatonta: vihollisten ampumahaudoista kuului vanha, meillekin tuttu joululaulu…

Miten kummalliselta kaikki tuntuikaan! Kuu oli noussut, ja sen kalpeassa valossa välkkyivät vihollisten piikkilankaesteet kuin hopeiset verkot … maisema näytti aivan satumaiselta tuossa vihreässä valossa. Ilma oli aivan tyyni ja laulu kuului yhä selvemmin — niin surullisena ja alakuloisena kuin olisivat he siihen tahtoneet saada kaiken ikävänsä, kaipuunsa, rakkautensa, ja lennättää sen kauas kotiin…

Me seisoimme kuin lumottuina kuunnellen tuota vanhaa, tuttua laulua — ja monen silmissä kimmelsi kyynel. Äkkiä muutamat meikäläiset yhtyivät siihen omalla kielellämme ja hetken kuluttua lauloimme kaikki.

Silloin nostettiin vihollisten ampumahautojen valleille useita sytytettyjä joulukuusia ja heidän miehensä kiipesivät niiden ympärille ja taas kajahti sieltä laulu; se oli meille tuntematon, mutta me kuuntelimme sitä henkeä pidättäen.

Mutta vielä uskomattomampaa tapahtui: vihollisten puolelta lähti kolme upseeria meitä kohden. Aivan kuin sanattomasta sopimuksesta lähti meiltäkin kolme nuorta upseeria heitä vastaan. Me kiipesimme kaikki valleille ja seurasimme jännittyneinä noiden kuuden miehen lähenemistä. Ja kun he valonheittimien valossa näkyivät kauan puristavan toistensa kättä, silloin me taputimme käsiämme kuin lapset ja huusimme jotakin sanoin kuvaamattoman liikutuksen ja innostuksen valtaamana — mitä me huusimme, sitä en vielä nytkään muista…