— Viholliset hyökkäävät!
Mitään käsittämättä hypähdin puolipökertyneenä seisoalleni, mutta vaivuin uudelleen maahan — jalkani olivat aivan kangistuneet kylmästä. Samassa räjähti srapnelli kohdallani ja luodit lensivät ilkeästi vinkuen korvieni ohi; silloin laahasin itseni ampuma-aukolle, jossa kiväärini oli valmiina ja aloin konemaisesti ampua.
Sitten huomasin vihollisetkin, jotka lähenivät äänettöminä, hurjasti juosten. Mutta kun ne ehtivät esteidemme luokse ja alkoivat rikkoa niitä, aloittivat kaikki konekiväärimme ja pikatykkimme niin huumaavan metelin, ettei omaa kiväärinlaukaustaan kuullut lainkaan — ja viholliset kaatuivat maahan kuin suunnattoman jättiläisluudan lakaisemina…
Hetken kuluttua kenttä oli aivan täynnä kaatuneita. Jäljellä olevat lähtivät pakoon juosten, kaatuillen — ja haavoittuneet alkoivat ryömiä hitaasti kuin suuret kravut omia ampumahautojaan kohden.
Taisin olla vieläkin puoleksi unessa; tunsin vain jotakin epämääräistä vihaa noita kirottuja kohtaan, jotka eivät antaneet milloinkaan nukkua… Minä tähtäsin ja laukaisin minkä suinkin ehdin pakenevien jälkeen. Eräskin pitkä mies oli tarttunut piikkilankoihin ja ponnisteli päästäkseen irti. Minä tähtäsin häntä rintaan ja laukaisin — ja näin vahingoniloissani, miten hän vaipui alas, sytkytteli hetken ja sotkeutui yhä pahemmin… Ammuin vieläkin noita kömpiviä olentoja kohden — kunnes äkkiä huomasin ammuskelevani yksin.
Ilkeä tunne läikähti rinnassani, ja minä aivan kuin heräsin. Useimmiten näet annettiin haavoittuneiden ryömiä takaisin; vain toisinaan, kun emme olleet pitkään aikaan saaneet nukkua, ja meillä oli kova vilu ja nälkä — ammuimme raivoisasti niin kauan kuin yksikin liikkui…
Nyt vasta huomasin, että ruumiini värisi vilusta ja hampaat kalisivat suussani. Ja ympärilläni näin toverien käärivän huovan ympärilleen, laskeutuvan maahan ja kiertyvän kummalliseen mykkyrään — ikään kuin väsyneet, vilusta värisevät koirat… Eikä heidän harmaankalpeilla, likaisilla kasvoillaan näkynyt muuta ilmettä eikä ajatusta, kuin: jospa saisi nukkua…
Minä yritin myös nukkua, mutta kylmyys oli käynyt aivan sietämättömäksi. Vatsassani kurni nälkä ja minulla oli vielä hiukan leipääkin jäljellä, mutta oli niin kylmä, ettei haluttanut ruveta edes syömään. Kummallinen tylsyys ja välinpitämättömyys tuntui vain leviävän koko olemukseen kuin tuhoisa myrkky. Vihollinen jatkoi tykistötaistelua ja kranaatit räjähtelivät lakkaamatta, mutta sekään ei enää vaikuttanut.
Mutta ilta ja yö olivat unohtumattomat.
Ensin sattui sellainen onnellinen tapaus, että saimme tuoretta lihaa ja kokkimme valmisti lihakeittoa. On mahdotonta kuvailla, miten hyvältä se maistui… Me emme olleet moneen päivään saaneet mitään lämmintä — ja nyt me hörpimme tuon keiton aivan tulikuumana. Minäkin poltin kieleni … mutta miten se lämmittikään! Kylmyys ja tylsyys hälveni; me tunsimme itsemme aivan virkistyneiksi — aloimme jo keskustellakin, vaikkemme pariin päivään olleet vaihtaneet sanaakaan.