Nämä olivat hänen viimeiset sanansa, sillä heti sen jälkeen hän heitti henkensä.
Ja hänen taskustaan löytyi seuraava kirje.
"Rakkaani!
Kirjoitit minulle, että pienokaisemme ovat sairastuneet tulirokkoon. Voi rakas, kun he eivät vain kuolisi … etkö sinä voisi jotakin…? Kas niin, nyt minä alan taas lörpötellä — ethän sinä mitään muuta voi kuin odottaa. Niin, koeta sentään hankkia jostakin maitoa, että lapsiparat saisivat sitä juoda, kun pääsevät sairaalasta. Kyllä ne kumminkin siellä laihtuvat … pikku raukat. Ja koeta puhua, vakuuttaa, että minä kyllä maksan kaikki, kun pääsen sodasta ja saan taas työtä. No, kyllä sinä sen ymmärrät itsekin…
Kirjoitan tätä sairaalassa, sillä olen ollut vähän kuumeessa. Nyt olen jo aivan terve, mutta kun saan olla vielä kaksi päivää sairaalassa, niin kirjoitan sinulle oikein perinpohjin, miten me ampumahaudoissa joulua vietimme — niin, minä en voi olla kirjoittamatta! Se oli niin kummallinen joulunvietto. Juuri sen tähden on meidät siirretty kokonaan toisaalle — ja parempi onkin…
Jouluaaton vastaisena yönä olisin saanut levähtää, mutta vihollisen onnistui ampua säpäleiksi valonheittimemme ja me jouduimme kaikki seisomaan koko yön ampumahaudassa. Ja kun yhtä mittaa tuijottaa pimeyteen odottaen milloin vihollinen sen turvissa hyökkää kimppuun hirveine käsikranaatteineen — niin sitä ei tahdo voida kestää; tavan takaa on kuulevinaan salaperäisiä ääniä, hiipiviä askeleita — ja koko ruumis alkaa vavista. Ja kun ne äkkiä suuntaavat valonheittimiensä sokaisevan tulen vasten silmiä — niin pimeyteen tottuneet silmät muuttuvat joksikin aikaa aivan umpisokeiksi…
Mutta viholliset odottivat kai meidän hyökkäystämme, kun ei valonheittimemme toiminut — ja mitään hyökkäystä ei tapahtunut kummaltakaan puolelta.
Sinä et voi aavistaa, miten väsynyt olin, kun viimein aamu koitti, ja minun vuoroni oli levähtää — tuskin pysyin jaloillani. Olin valvonut niin monta yötä — ja sitten sellainen jännitys. Kömmin ampumahaudan penkereen taa, käärin likaisen huovan ympärilleni ja vaivuin uneen.
Kuinka kauan olin nukkunut, en tiedä, mutta minä olin seisovinani ampuma-aukolla ja koetin ampua — mutta kivääri ei lauennut… Minulle tuli hirveä tuska, sillä vihollinen läheni hurjaa vauhtia, särkien esteet tieltään — niiden pistimet kiilsivät jo aivan lähellä… Tykit jyrisivät, srapnellit räjähtelivät taukoamatta, ja minä kyyristyin aina vaistomaisesti — eikä kiväärini lauennut…
Silloin potkaistiin sääreeni, ja minä kuulin hätäisen hälytyshuudon: