Kaksi päivää myrsky raivosi samalla voimalla. Mutta kolmantena yönä se taukosi — ja aamulla on kirkas auringonpaiste.
Viholliset kömpivät peitetyistä, miltei umpinaisista juoksuhaudoistaan.
Upseerit tarttuvat kiikareihinsa…
Laaja lakeus on aivan sileä. Se hohtaa auringon loisteessa häikäisevänä ja kimaltelevana kuin olisi siihen kylvetty miljoonittain pieniä jalokiviä. Mitään muuta ei näy…
Silloin keksii eräs nuori upseeri kaukana lumella pienen pisteen. Kiikarit ojentuvat sitä kohden — ja silloin huomataan että se on taivasta kohti kohotettu nyrkki…
Samassa lentää lakeuden yli laiskasti muutamia korppeja — ja niiden käheä vaakkuna muistuttaa kuolevien viimeisiä korahduksia…
Multa vihollisetkaan eivät vielä tiedä, että tuon loistavan, valkean peitteen alla lepää kymmenentuhatta ihmistä…
JOULU
Pieni talonpoikaistalo oli aivan täynnä haavoittuneita. Kaksi nuorta lääkäriä teki työtään kuumeisella kiireellä — heidän valkeat esiliinansa olivat ylt'yleensä veressä, ja hiki helmeili heidän otsallaan. Mutta he eivät voineet ajatella hetkenkään lepoa, sillä yhtä mittaa tuotiin lisää haavoittuneita, jotka voihkivat, valittivat ja rukoilivat heikolla, korisevalla äänellä apua. Ja hiukan edempänä jyrisivät tykit jatkuvasti, niin että koko rakennus vapisi perustuksiaan myöten.
Eräässä nurkassa lojui keski-ikäinen sotilas, jonka rinnan kranaatinsirpale oli halkaissut, niin että kylkiluut pistivät esiin. Oljet hänen allaan olivat kokonaan veressä, hän ähkyi raskaasti ja hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat. Kun eräs lääkintämies näki hänen sinertävien huuliensa liikkuvan, hän meni haavoittuneen luokse ja kuuli miten tämä käheästi ja katkonaisesti kuiskasi:
— Pienet … lapsi raukkani…