— Nukutko?
Ei vastausta. Toverin ruumis tuntuu kankealta kuin puu. Ja sitten vasta hän huomaa, ettei tämä enää hengitä…
Puistattava kauhu ja yksinäisyyden tunne valtaa hänet… Näinkö hänkin kuolee? Eikö tule apua…? Ja aivan hänen tahtomattaan kohoaa hänen kurkustaan kummallisena, vieraana korinana:
— Apua … apua! Kuolen…
Hän ei tiedä, mitä pitäisi tehdä, mutta hänen kangistunut, kuolemaa kammoava ruumiinsa ponnistelee suonenvedonomaisesti — aivan kuin tahtoisi riuhtaista itsensä irti kuoleman raudanlujasta otteesta… Ja hän horjahtaa selälleen lumeen.
Hänen päänsä uppoaa lumeen, hän haparoi käsillään kuin sokea… Hänen päänsäkin kohoaa pari kertaa, ja silloin tunkeutuu kurkusta koriseva ääni kuin kuolonkorahdus… Mutta pää vajoaa uudelleen lumeen — ja raivoisasti ja voitonriemuisesti sähisten myrsky täyttää syvennyksen muutamassa sekunnissa.
Hän ponnistelee vieläkin, mutta hänen voihkinaansa ei enää kuulu — hän peittyy yhä syvemmälle, syvemmälle…
Ja hänestä tuntuu, että harmaa jättiläisolento ryömii hitaasti hänen päälleen; sen raudanraskas ruumis musertaa hänet — ja suuret, jääkylmät sormet alkavat kuristaa hänen kurkkuaan… Hän ei jaksa enää huutaa…
Mutta myrsky pauhaa sysimustassa yössä. Vain silloin tällöin kuuluu heikko avunhuuto.
Aamupuolella nekin vaikenevat…