— Niin — nyt muistan.
Hammasta purren hän nosti toverinsa kankeata ruumista ja sai hänet vihdoin istumaan. Sitten hän ryömi suurella vaivalla tämän taakse — ja he asettuivat istumaan selät vastakkain.
Mutta myrsky raivoaa yhä — eivätkä huudot lakkaa … heikkenevät vain…
Hänen poskensa on myrskyä vasten ja hänen korvansa ja kaulansa tunkeutuvat täyteen lunta — se sulaa vähitellen ja jääkylmä vesi valuu alas hänen ihoansa myöten.
Mutta pian hän alkaa aivan kuin tottua siihen, korvia ja kasvoja ei enää palele niin paljon — ja hänen ruumiinsa lakkaa värisemästä. Jonkinmoinen tylsä uneliaisuus valtaa hänet. Ja kummakseen hän huomaa, että hänen äänensä on muuttunut samanlaiseksi kuin toverinkin.
— Miten voit?
— Tuntuu, kuin toinen käsi… olisi poissa, vastaa toveri niin hitaasti, kuin olisi hänen tavattoman vaikea lausua noita yksinkertaisia sanoja.
He istuvat yhä kauan, kauan — ja myrsky ulvoo. Lumi kohoaa yhä ylemmäksi — se nousee vyötäisille, rintaan, kaulaan, leukaan… Kaikki käsitys ajasta häipyy; mitään ajatusta ei hänen päässään enää ole — aivotkin tuntuvat kuin jäätyneiltä… Ruumis on muuttunut kummallisen tunnottomaksi ja vain epämääräisesti hän kuulee vielä muutamia käheitä, yhä heikkeneviä ääniä:
— Auttakaa … auttakaa!
Hän ponnistaa koko tahdonvoimansa päästäkseen tuosta tylsästä uneliaisuuden tilasta. Ja tuijottaen pimeyteen, onnistuu hänen vihdoin hiljaa ja kankeasti sopertaa: