— Emme kukaan enää pääse milloinkaan kotiin, kuului hänen suustaan valittavasti.
Hänen mieleensä muistui koti — hänen nuori vaimonsa, lapsensa … kaikki. Ja äkkiä hän, täysikasvuinen, karaistunut mies, alkoi rajusti nyyhkyttää…
Hetken kuluttua hän alkoi taas epätoivoisesti hieroa toverinsa kättä — toinen olikin jäätyneen veri- ja lumisohjun peitossa — ja puhui hätäisesti:
— Nouse, nouse … hautaudut…
Hän hieroi yhä — ja vihdoin toinen aukaisi silmänsä niinkuin olisi ollut tainnoksissa ja kysyi:
— Mitä nyt? Missä olen?
— Jäät lumen alle…
— Vai niin, hän sanoi taas käheällä, välinpitämättömällä äänellä, niinkuin asia ei olisi häntä lainkaan koskenut. Ja hän lisäsi hiljaa:
— Kutka huutavat?
— Haavoittuneet…