Mutta kaikki oli turhaa. Tuulikin puhalsi aivan vihollisen taholta, joten hekään eivät kuulleet mitään. Ja lumi oli niin tavattoman pehmeätä ja upottavaa, he jäivät yhä syvemmälle — se tuntui nielevän heidät armotta kuin pohjaton, vetelä suo…
Hänen toverinsa makasi jo liikkumattomana; hän oli luultavasti mennyt tainnoksiin ja hänen kasvonsa olivat kokonaan peittyneet lumeen.
Selittämätön hätä valtasi hänet. Hänestä tuntui, että jos toveri nyt kuolee, on hänkin auttamattomasti hukassa. Sen tähden hän epätoivoisesti alkoi kaapia lunta toverin kasvoilta, hieroa hänen käsiään ja hokea käheästi:
— Herää … nouse! — Sinä kuolet…
Pitkän aikaa ponnisteltuaan vaalea mies sai vihdoin kuiskatuksi:
— Jäseneni eivät liiku enää
Ja omituinen, tylsä alistuminen kuvastui tuossa väsyneessä, jähmeässä äänessä.
Toinen koetti nostaa hänet istualleen, mutta hänen omaa jalkaansa alkoi viillellä niin, että kaikki muuttui mustaksi. Mutta kaiket aikaa ulvoi myrsky ja sen pauhinasta kuuluivat yhä nuo sydäntäsärkevät, vähitellen heikkenevät huudot — niinkuin haaksirikkoisten, jotka kauan ovat uineet kylmässä vedessä ja nyt alkavat toinen toisensa jälkeen vajota aaltoihin…
Ja jyrkkänä vastakohtana näille tuskanhuudoille kuului taas hänen toverinsa tyyni, jähmettynyt ääni:
— Vie terveisiä … jos vielä kotiin pääset..