Ja niinkuin tuo avunhuuto äkkiä olisi lennättänyt onnettomien mieleen heidän hirmuisen asemansa, alkoi kaikkialta kuulua samanlaisia huutoja. Toiset olivat vielä lujia ja läpitunkevia, toiset käheitä ja vapisevia — ja jotkut olivat niin heikkoja kuin olisi se ollut heidän viimeinen huutonsa.
— Auttakaa … auttakaa!
Hän oli tällä sotaretkellä nähnyt ja kuullut paljon sellaista, jota hän ei ollut uneksinutkaan maailmassa olevan — mutta mitään niin kauhistavaa kuin nuo huudot hän ei vielä koskaan ollut kuullut. Ensin hän luuli sen johtuvan siitä että, että ne kuuluivat niin epäselvinä ja katkonaisina myrskyn pauhusta. Mutta kun hän kuunteli tarkempaan, kuvastui niissä jotakin, joka tarttui häneenkin — niinkuin suuri rautainen koura olisi tarttunut hänen sydämeensä ja pusertanut sitä kokoon. Hän käsitti nyt vasta — niinkuin monet muutkin — että heidän kaikkien, haavoittuneiden ja nälkiintyneiden täytyy kuolla tänne — hautautua lumeen. Tietämättä mitä teki, hänkin alkoi äkkiä huutaa kaikin voimin:
— Auttakaa! Auttakaa!
Koko tuo myrskyävä, sysimusta kenttä tuntui heräävän elämään — kaikkialta kuului voihketta, ulinaa ja epäselviä katkonaisia huutoja:
— Auttakaa, jumalan tähden!
— Me kuolemme! Kuolemme!
Niin sanoin kuvaamaton hätä ja kuolemankauhu kuvastui noissa huudoissa, kuin olisi huutajia parhaillaan hiipien lähestynyt jokin hirveä olento ojennellen jo pitkiä karvaisia raajojaan kuristaakseen, tukehduttaakseen heidät…
Ja sellainen olikin… Lumi, valkea puhtoinen lumi oli muuttunut tuollaiseksi hirmuolennoksi. Se kohosi yhä tunkeutuen kaikkialle. Se kohosi kohoamistaan uhaten haudata heidät syvyyteensä. He taistelivat sitä vastaan epätoivon vimmalla; he kähmivät murskattuine, kohmettuneine raajoineen ylöspäin kuin kummalliset kovakuoriaiset — ja voihkivat yhtä mittaa huuto huudolta heikkenevällä äänellä:
— Auttakaa! Auttakaa!