Ja niinkuin puhuminen olisi vienyt häneltä viimeisetkin voimat, hän retkahti selälleen syvään lumeen — ja vihaisesti sähisten alkoi myrsky peittää hänen kasvojaan.
Hetken kuluttua hän ähkyi kuin tukehtumaisillaan:
— Jään lumen alle … nosta päätäni…
Kummallinen tuska puristi toverin sydäntä, kuullessaan
tuon tukehtuneen äänen. Hän ei tuntenut lainkaan sitä kamalaa, sodan kärsimyksissä syntynyttä itsekkyyttä, joka käskee pitämään huolta vain itsestään. Hän muisti vain, että he olivat yhdessä lapsena leikkineet, yhdessä kasvaneet ja tämä voimakkaampi, juro toveri oli lukemattomat kerrat auttanut häntä — kerran pelastanut hänen henkensäkin. Äärimmäisin ponnistuksin hän ryömi toverinsa luokse ja koetti nostaa häntä istualleen, mutta jalasta viilsi niin kovasti, että hänen täytyi luopua yrityksestään. Hän kopeloi vain jähmettyneillä käsillään lunta toisen kasvoilta — eikä kumpikaan puhunut mitään.
Pitkän ajan kuluttua kuului jostakin läheltä heikko, vapiseva ääni:
— Auttakaa, veljet … kuolen…
Hän tunsi, ettei voinut tehdä mitään, eikä vastannut. Pari kertaa kuului vielä sama ääni entistä heikompana — ja sitten se vaikeni, ainiaaksi…
Pimeys muuttui yhä sakeammaksi — ei nähnyt enää vähääkään eteensä.
— Auttakaa! Auttakaa! kuului myrskyn ulvonnan yli kauhea huuto.