Lumi hajaantui hänen päältään, hän kuuli lumimyrskyn pauhun — eikä muuta. Heikosti voihkaisten hän vaipui uudelleen maahan — jalasta oli niin oudosti repäissyt…
Vähitellen hän huomasi, että jalat ja kädet olivat niin kankeat ettei niitä voinut liikuttaa. Jonkinmoinen vaisto kuiskasi, että häntä uhkasi kuolema ja tämä hämärä tunne pakotti hänet taas ponnistamaan kaikki voimansa — ja hänen onnistui taas nostaa päätään.
Epäselvästi hän näki, että hänen vierellään makasi joku olento pitkällään — ja lumi tämän rinnan kohdalla oli aivan punaista. Hiukan kauempana istui lumessa hänen toverinsa huojutellen hiljaa ruumistaan ja kannattaen toisella kädellä toista — ja hänen hampaansa kalisivat kuuluvasti.
Myrsky ulvoi yhtä rajuna, kokonaiset lumijoukot tuntuivat vyöryvän heidän ylitseen. Ja alkoi hämärtää.
Pitkän ajan kuluttua hän taas vaivalloisesti käänsi päätään toverinsa puoleen ja sopersi:
— Missä lienee lääkintäosasto…?
Tämä käänsi hiukan lakitonta päätään ja hänen vaalea, pitkä tukkansa oli aivan lumessa; hänen leukansa vapisi kauan suonenvedonomaisesti, mutta vihdoin hän änkytti:
— Ei ole mitään lääkintäosastoa…
— Eikö?
— Ei mitään — kaikki hukkuu lumeen…