— Älkää ampuko enää!
Mutta kuka olisi kuullut heidän huutojaan? Tykkien jyrinä, konekiväärien särinä ja yhä kiihtyneen myrskyn ulvonta muodostivat niin kaamean äänen kuin olisi se tullut helvetistä… Lunta tuli niin sakeasti, ettei enää nähnyt eteensä kuin kymmenkunta metriä; he eivät nähneet vihollista, eikä tämä heitä, mutta heidän kamala tulimyrskynsä, joka tuntui olevan yhtä lumimyrskyn kanssa, lakaisi kaiken elollisen pois tasaiselta kentältä.
Vihollinen oli nähtävästi saanut vakoojiltaan vääriä tietoja ja varustautunut vastaanottamaan vielä suurempaa joukkoa. Heidän tulensa jatkui vielä sittenkin, kun ei mitään vastustusta ollut. Ja tunnin kuluttua ei tuosta kymmentuhantisesta miesjoukosta ollut jäljellä kuin satakunta nääntynyttä olentoa — loput makasivat tuolla aavalla lumikentällä silvottuina, kuolleina ja haavoitettuina…
Mutta lumimyrsky yltyi yhä hirvittävämmäksi. Tuntui aivan kuin se olisi tahtonut näyttää, ettei ihmisten esiinloihtima myrsky voi vetää sille vertoja… Läheisestä metsästä kuului peloittava ryske — ja ulkona tasangolla ulvoi niin raivoisasti ja villisti kuin lukematon parvi nälkäisiä jättiläispetoja…
Kun miinat räjähtivät, paiskasi ilmanpaine hänet maahan, vaikka he olivat räjähdyksestä verraten kaukana. Syvä, pehmeä lumihanki esti kuitenkin loukkaantumasta.
Puoliksi pökertyneenä hän aukaisi silmänsä ja huomasi vieressään vaaleaverisen toverinsa, joka puhdisti lunta kasvoiltaan.
He alkoivat juosta poispäin ja havaitsivat, että suuri joukko seurasi heitä. Heidän takanaan kuului huutoja ja avunpyyntöjä, mutta niihin he eivät kiinnittäneet huomiota — he vain juoksivat. Heidän rintansa korisi, hiki vuoti virtanaan ja he olivat nääntymäisillään, mutta poispäin, poispäin tuosta kauhun paikasta! Miehiä kaatui alinomaa heidän takanaan; pikatykin ammukset lensivät ulvoen heidän päänsä vierestä, toisinaan räjähti srapnelli heidän yläpuolellaan, luodit lävistivät heidän risaiset vaatteensa, he saivat naarmuja — mutta aivan kuin ihmeen kautta he molemmat olivat yhä hengissä, vaikka heidän joukkonsa oli huvennut muutamaan kymmeneen.
He juoksivat siten kauan — niinkuin olisivat muka voineet päästä luoteja pakoon! Mutta lopulta heidän ruumiinsa valtasi aivan kuin juopuneen lamaannus ja nyt he laahustivat eteenpäin aivan hiljaa.
Silloin läheni taas kummallinen vinkuna — ja aivan kuin jättiläisviikatteen kaatamana he kaikki suistuivat maahan; konekiväärin tuli oli osunut heidän pieneen joukkoonsa. Jotkut tulivat lävistetyiksi useista kohdin ja kuolivat ääntä päästämättä… Hänestä itsestään tuntui, että jokin pisti häntä hiukan sääreen. Mutta vaikka hän kuinka olisi ponnistellut, hän tuli yhä heikommaksi, tykkien jyrinä ja myrskyn kohinakin lakkasi vähitellen kuulumasta, ja hän kaatui suulleen lumeen…
Hänellä oli kummallinen ahdistava tukehtumisen tunne, mutta hän ei vain voinut herätä. Jokin tuntui painavan häntä, kuristavan häntä kurkusta; hän ponnisti kaikki voimansa ja nosti päätään.