Silloin kuului yli myrskyn pauhun terävä vihellys, heti sen jälkeen räjähti yhteislaukaus — ja suuri joukko vaipui käsiään huitoen maahan.
— Ampukaa! Ja eteenpäin! kajahti joka taholta upseerien huutoja.
Seurasi hajanainen, pitkäveteinen yhteislaukaus, sitten kaikuva hurraa — ja sitten he viimeisillä voimillaan syöksyivät piikkilankaesteitä kohden.
Toiset sieppasivat kaatuneilta pioneereilta sakset ja alkoivat kuumeenomaisesti katkoa lankoja, toiset iskivät niitä vimmatusti kiväärinperillä; jotkut alkoivat kiivetä yli ja takertuivat niihin kuin kärpäset hämähäkinverkkoon… Mutta takaapäin tuli yhä uusia joukkoja, kaikilla oli vain yksi ajatus: eteenpäin, eteenpäin mahdollisimman pian! He syöksyivät eteenpäin kuin mielettömät, huutaen voimainsa takaa, ollakseen kuulematta vihollisen ammuntaa ja toveriensa kuolinhuutoja… Suuri osa sotkeutui piikkilankoihin, monet kompastuivat kaatuneihin ja tallattiin armotta kuoliaiksi. Ja takaapäin painoi yhä monituhantinen, nälästä miltei mielipuoli miesjoukko — aivan kuin patonsa särkenyt hyökyaalto…
Juuri tätä hetkeä näytti vihollinen odottaneen. Sillä kiväärinräiskeen, myrskyn ja huutojen yli alkoi äkkiä konekiväärien kamala särinä ja pikatykkien jyrinä — ja tiheään ahtautuneet joukot kaatuivat sananmukaisesti kuin heinä niittokoneen terän edessä… Samalla räjäytettiin kokonainen sarja lumeen kätkettyjä miinoja. Kuului hirmuinen räjähdys, kaikki peittyi tuleen, savuun ja lumipilveen… Ja yli helvetillisen räiskeen ja melun erotti joitakin vihlovia kirkaisuja…
Vieläkin juoksivat jotkut huutaen eteenpäin, mutta he pysähtyivät vähitellen — ja elossa olevat kääntyivät hurjaan pakoon. Mutta he olivat liian lähellä konekiväärejä ja pikatykkejä; niiden luodit ja ammukset ulvoivat yhtenä ainoana kuolemansoittona, ja oli samantekevää, juoksiko eteenpäin vai pakoon. Vain pienen osan onnistui kuin sattuman kautta päästä kauemmaksi kentälle.
Jäännökset pakenivat minkä jaksoivat. Noin tuhatmiehinen ratsujoukko, joka oli paremmin säästynyt, ratsasti umpimähkään erästä pientä metsikköä kohden, jonka he olivat nähneet häämöttävän lumimyrskyssä. Ja jalkaväen jäännökset raahustivat heidän jäljessään.
Mutta kun ratsuväki pahaa aavistamatta saapui noin sadan metrin päähän metsiköstä, syöksyi heitä vastaan kokonainen teräsmyrsky… Etummaiset ratsastajat vaipuivat joukoittain maahan kuin ukkosen lyöminä; toiset käänsivät ratsunsa ja yrittivät pakoon, mutta mihin he olisivat päässeet konekiväärien hirveästä tulesta! Jalkaväkijoukot, jotka laahustivat vielä kaukana tasangolla tiheinä ryhminä, kaatuivat taas kuin lakaistuina. Irtonaiset, hurjistuneet hevoset ilmestyivät lumimyrskystä kuin jättimäiset myrskylinnut, syöksyen hurjalla vauhdilla heidän ylitseen — ja muutamien jalustimissa laahasi jotakin… Miehet tulivat aivan kuin mielettömiksi kauhusta — he sieppasivat nenäliinansa, heiluttivat niitä ja kivääreitä ilmassa ja kirkuivat epätoivoisesti:
— Me antaudumme!
— Älkää ampuko!