Ja hyökkäys alkoi. Se on: he alkoivat taas syvässä lumessa vaivalloisesti laahustaa vihollista kohti.
Lumimyrsky kiihtyi kiihtymistään. Metsäiset kummut olivat silloin heti kadonneet kokonaan näkyvistä. He laahustivat aivan kuin umpimähkään, ja matka tuntui loppumattoman pitkältä.
Vihdoin he huomasivat noin viidenkymmenen metrin päässä kolminkertaisen piikkilankaesterivin. He pysähtyivät ilman käskyä, heidän sydämensä sykkivät miltei kuuluvasti, ja heidän hengityksensä muuttui omituisen huohottavaksi. Vain vaivoin saattoi lumimyrskystä erottaa jotakin häämöttävää, metsäntapaista noin sadanviidenkymmenen metrin päässä — mutta mitään elonmerkkiä ei voinut nähdä.
— Näyttää aivan siltä, kuin ne olisivat jättäneet tämän aseman, kuiskasi käheällä, vapisevalla äänellä sama mustasilmäinen, laiha mies, joka tiellä oli pyytänyt leipää toveriltaan.
— Se on juoni … kyllä ne siellä odottavat, vastasi kuiskaten hänen vaalea toverinsa.
— Mutta katsos … piikkilankaesteiden luonakaan ei näy yhtään jälkeä, hän sanoi taas, tuijottaen terävästi esteitä kohden.
— Kyllä tällainen lumimyrsky pian jäljet tasoittaa. Minä pelkään, että tässä käy huonosti.
Hän sanoi sen aivan hiljaa, miltei vain huulillaan, mutta hänen kasvoillaan kuvastui jännitys ja mielenliikutus.
Etunenässä marssi pioneeriosasto, ja taas lähdettiin hiljaa eteenpäin.
Aidoilla pysähdyttiin, ja pioneerit alkoivat saksillaan katkoa lankoja.