Heidän ainoa ajatuksensa oli saada ruokaa, se oli niin polttava kysymys jokaiselle, että he tarttuivat aliupseerin sanoihin kuin hukkuvat oljenkorteen. Kuului muutamia epäröiviä ääniä:
— Olisikohan niillä…?
— Taitaisi sieltä löytyäkin jotakin.
— Kyllä niillä ruokaa on! vahvisti aliupseeri varmasti.
Pitkään aikaan ei taas kuulunut muuta kuin tuulen pahaenteinen kohina, ja lunta alkoi tulla aivan taivaan täydeltä; se pieksi heidän kasvojaan kuin pienillä vitsoilla. Läpi myrskyn pauhun kuului taas joitakin alakuloisia, toivottomia huudahduksia:
— Kunhan antaisivat vain hyökkäyskäskyn…
— Nälkäkuolema tässä kumminkin tulee.
— Jospa tuon lumipyryn suojassa pääsisi huomaamatta lähelle…
— Kauan ne nyt neuvottelevat. Johan tässä paleltuu kuoliaaksi!
Vihdoin upseerit hajaantuivat joukkojensa luokse ja ilmoittivat, että kun vihollisella ei tällä suunnalla voinut olla suuria joukkoja, niin oli heti lumipyryn suojassa hyökättävä ja vallattava heidän asemansa.