— Ei mitään muttaa! — ärjäsi Mauri tuimasti. — Päällikkönä minä olen vastuussa onnistumisesta, — ja päällikkönä käsken, silloin kun tiedän sen tarpeelliseksi. Siis kello yhdeksän.
— Enhän minä mitään… kyllähän minä, — myönteli toinen nöyrästi. — Mutta entä tunnussana? Tarvitaanko tunnussanaa, kun vain pääkomitean jäsenet tulevat…?
— Jaa se oli hyvä, että huomautit; — vastasi Mauri. — Kun on näin pimeä, niin on parempi, että jokainen sanoo vain tunnussanan tullessaan. Tunnussana on siis: »Tahdon palkkani.»
— »Tahdon palkkani»! — kertasi toveri ja lähti liikkeelle.
Puolen tunnin kuluttua läheni muuan mies erään toisen seurassa Maurin sedän torppaa esikaupungin ulkolaidalla. Toinen jäi vähän jälkeen, mutta Maurin apulainen tuli suoraan torpan veräjälle, jossa isäntä seisoi vahdissa. Tulija pysähtyi ja kysyi kuiskaten:
— Onko päällikkö jo tullut?
— Mikä päällikkö? — ärähti setä kolealla bassoäänellään. — Mikä on tunnussana?
— »Tahdon palkkani!» — vastaisi tulija, lisäten ystävällisesti: —
Ettekö enää tunne minua?
— Eihän tässä perhanan pimeässä näe mitään. Ai, tekö se olitte!
Tulija katseli ympärilleen ja huomasi erään lähellä olevan pensaan yläpuolella häämöttävän leveälierisen hatun ääriviivat. Ja hän kysyi taas salaperäisesti: