— Mutta mitä, mitä tämä oikein on, Lemponen? Minä olin niin varma, että löin koiraa… Onko teillä tulta?… Vai ei ole!… Hoi, hyvät toverit, niitä on tehtävä? Tulkaa tänne auttamaan minua ja Lemposta. Täällä on koira, emmekä tiedä missä se on…
Pimeässä kuului yhtäkkiä tavaton melu: ovi avattiin, toverit juoksivat ympäri, puhuen uhkauksia, kaksimielisiä sutkauksia eri äänillä, niinkuin siellä olisi ollut kokonainen joukko, — ja urkkijan kauhistunut mielikuvitus varmaankin lisäsi kaiken moninkertaiseksi. Hänen hampaansa kalisivat, ja kauhusta suunniltaan alkoi hän uikuttaa surkeasti ja yritti ryömiä ovea kohden. Mutta Mauri tarttui häneen, rytyytti ja puristeli perinpohjin ja huudahteli innostuneena:
— Täällä se ulvoo! Nyt sain sen kiinni! Se puree… Tuokaa pian puukko… nuora! Se täytyy heti tappaa, hirttää… Tästä saat koira! Vieläkö puret? Tuokaa puukko!
— Armoa… älkää tappako! — ähkyi urkkija kuin kuoleman hädässä.
Kaikki purskahtivat nauruun, ja Mauri huudahti taas hämmästyneenä:
— Oliko se Lemposen ääni? Onko tämä Lemponen vai koira? Tai jos se onkin piru, joka uskottelee olevansa koira ja Lemponen…
— Armoa… minä olen… — uikutti urkkija, mutta hänen äänensä tukehtui taas eläimelliseksi voihkeeksi.
— Niin, mikä te olette? — tiukkasi Mauri armottomasti. — Sanokaa nyt suoraan, oletteko Lemponen, koira vai piru! Sillä emmehän voi koiralle uskoa toisten koirien paistamista, mutta piru sensijaan olisi siihen koko mestari. Miten me saamme siitä selvän, kun ei ole tulta?
— Tunnussana! — huudahti Maurin toveri. — Tiedättekö tunnussanan?
— Niin, niin! — myöntelivät kaikki. — Sanokaa siis tunnussana.