— Hän kuolee… mennään pian…
Ja enempää selittämättä ja odottamatta lähti hän hurjaa vauhtia eteenpäin asuntoansa kohden.
Kun hän saapui kotiin, oli lapsiparka tullut jo tajuihinsa. Pieni pää kääntyi yhtämittaa sivulta toiselle, hänen silmänsä olivat luonnottoman terävät, kuivat ja tuijottavat, eikä hän näyttänyt lainkaan huomaavan isän tuloa. Hänen pienet sormensa haparoivat yhtämittaa kuin apua etsien, ja kun isä antoi sormensa, puristivat ne uskomattoman kovasti. Hän vaikeroi yhtämittaa haikeasti, ja joka kerta vääntyi pieni suu ammolleen ja huulet olivat jo sinertyneet. Hänen pienet jalkansa vain näkyivät peitteen alla, velttoina ja liikkumattomina kuin kuolleen ruumiin.
Hirveä aavistus valtasi isän, hän tarttui päähänsä kuin olisi se ollut halkeamaisillaan, hän syöksyi vuoteen viereen, ja painaen huulensa pojan poskea vastaan ähkyi hän tuskallisesti:
— Matti, tunnetko sinä isän…? Isä se on, isä…
— Isä… auta… — sai poika vain katkonaisesti soperretuksi.
Tästä ymmärsi mies, että poika oli täydessä tajussaan ja kuvitteli lapsenmielessään, että isä voi aina auttaa. Ja mitä hän nyt voi, ei mitään!
— Heti tulee tohtori, — puhui hän lohduttaen. — Kärsi vielä vähän…
Hän hypähti ylös. Missä ne viipyvät? Hänen poikansa kuolee ja ne tulevat kuin etanat! Tuska ja raivo alkoi hänessä kuoltua. Hän juoksi ulos ja aikoi lähteä vastaan, mutta silloin näki hän ajurin lähenevän.
— Nyt lääkäri tulee! — sanot hän vaimolleen, — Mene sinä, rakas ystävä, siksi aikaa kyökkiin… ihan sinä menehdyt…