— Kai se Kalle-parka siitä jo pian pääsee… On ruvennut yskimään niin tavattomasti ja sylkee yhtämittaa verta. Ylhäällä ei enää jaksa yhtään olla.
No, tekös sitten vain hänen perhettään elätätte?
— Kukas heitä sitten elättäisi? — vastasi Vanhala alakuloisesti huoahtaen. — Kai se miniä menee pian samaa tietä, koska yhä vaan laihtuu ja rykii. Ja kun niitä lapsiakin on ehtinyt tulla heille jo niin monta…
Hän oli ehtinyt juoda loppuun oluensa ja tunsi itsensä paljon virkummaksi ja saaneensa kuin uutta voimaa. Kalvava alakuloisuus ja väsymys alkoi vähitellen hälvetä. Kapakan moniääninen sorina tuntui kuuluvan aivankuin jostakin kauempaa, — se herpasi ja huumasi kuin vanha, lapsuusaikainen laulu. Ja tuo nuori mies häntä vastapäätä, joka kuunteli hänen puhettaan tarkkaavaisena, jopa kunnioittaen, näytti kerrassaan kunnon mieheltä…
— Jaa, kuulkaas Vanhala! Nyt minä tilaan, ja teidän pitää juoda kanssani. Tehän opetitte minut sahaa viilaamaan, — enkä minä ole sitä unohtanut.
— En oikein tiedä… Pitäisi kai jo lähteä kotiinkin — änkytti Vanhala epävarmasti, mutta sisimmässään hän oli iloinen toisen huomaavaisuudesta.
— Joutavia! Onhan vielä aikaa.
Ja nuori mies lähti reippaasti tarjoilupöytää kohden.
— Mikä rehti mies! —ihasteli Vanhala mielessään. — Muistella tuollaisin vanhoja, pieniä.
Samassa palasi nuori mies mukanaan kaksi pulloa olutta ja sanoi leikillisesti: