— Niin, Vanhala. Kotiinsa on moni kuollut, ja sentähden se on hiukan vaarallinen paikka! Ja kyllä tekin sinne vielä joudatte! Kippis sen asian päälle!
Vanhalan täytyi nauraa tuolle reippaudelle ja nuoruudelle, josta hän niin paljon piti, — ja jota hän ei enää koskaan saisi tuntea…
Kummallista? Mitä useamman lasin he joivat, sitä omituisemmalta alkoi Vanhalasta tuntua. Hän ei ollut syönyt juuri mitään koko päivänä, ja alkoholi imeytyi hänen heikkoon ruumiiseensa kuin vesi sieneen. Tuo kurja kapakka tuntui hänestä kokonaan toiselta kuin äsken. Ja tuo nuori mies, hän oli ystävä, — enemmän kuin ystävä: hän oli kuin oma poika. Ehkä hän Vanhalan mielestä tuntui vielä läheisemmältä sentähden, että hänen oma, ainoa poikansa pian auttamattomasti kuolisi.
Aika kului, mutta yhä hän istui nuorta miestä vastapäätä ja kertoi hänelle surullista elämäänsä. Hän tuli liikutetuksi, ja hänen äänensä kuulosti käheältä ja tukahutetulta, kun hän taas jatkoi:
— Niin, sellaista on elämäni… Mitä hyötyä tai iloa minulla siitä on ollut? Poika minulla oli, — ja nyt hän makaa sängyssä heikompana kuin minä. Ja minä elätän häntä, hänen vaimoaan ja kolmea pienokaistansa. Ymmärrätkö sinä, minä, näillä käsilläni, elätän heitä! Katsos näitä…
Hän ojensi nuorta miestä kohden känsäiset, vapisevat kätensä. Sormet olivat käyristyneet ankarassa työssä, ja jäsenten kohdalta olivat ne niin paksut ja muodottomat. Kokonaisen historian, surullisen, kovan ja armottoman historian saattoi lukea noista vanhoista, ryppyisistä käsistä…
— Älä sinä vaan käsitä minua väärin, — en tarkoita, etten tahtoisi tehdä työtä heidän hyväkseen… Ei — minä tekisin paljonkin, mutta… mutta kun kaikki on turhaa… Ajattelehan, että hän kuolee… Hänen äänensä muuttui yhä korkeammaksi ja käheämmäksi, kun hän lisäsi:
— Ja minä olen häntä näillä käsilläni kantanut… Poikani…
Viimeinen sana värähti vain hiljaisena, tukehtuneena kuiskauksena. Mutta siinä kuvastui niin sanomaton toivottomuus ja suru. Hänen hartiansa alkoivat vavista ja hänen harmaa päänsä vaipui voimattomasti ryppyisten käsien varaan.
— Kyllä se on kovaa, mutta ehkä hän vielä paranee, koetti nuori mies lohduttaa. Hänenkin silmänsä olivat kosteat ja hän tarttui noihin kangistuneisiin käsiin.