— Ei hän enää… Mutta sinä olet oikeassa, — ei se valituksista parane.
Ja aivankuin häveten otti hän pöydän alla eväskorinsa ja lisäsi hiljaa:
— Kai tästä on sentään lähdettävä.
— Niinpä minunkin!
He tulivat yhdessä ulos, nuori mies hyvästeli vakavasti ja ystävällisesti ja lähti kotiinsa vastakkaiseen suuntaan.
Vanhala lähti hiljalleen astelemaan esikaupunkia kohden. Kello oli jo puoli yhdeksän, ja ilmakin oli muuttunut viileämmäksi. Hän meni erään pienen puiston lävitse, jossa ilma oli täynnä moniväristen kukkien tuoksun. Siellä istui penkeillä puitten siimeksessä rakastavia pareja hiljaa kuiskaillen, ja puiston laidalla näyttivät pika-ajurit torkkuvan kuskipenkeillä. Hänen edellään kulki pieni sanomalehtipoika, jonka hento ääni oli innokkaasta huutamisesta käheytynyt, — ja jossakin kauempana, luultavasti kesäravintolassa, alkoi torvisoittokunta soittaa surumielistä valssia. Vanhalan jalat alkoivat horjahdella, ja kun sanomalehtipoika istahti syömään taskusta ottamaansa leipäpalaa, pysähtyi Vanhalakin ja istahti viereiselle penkille.
Ei kuulunut rattaiden jyryä, tuulenhenkäyskään ei liikuttanut tuuheita lehmuksia, joiden latvat loistivat kuin kullattuina laskevan auringon valossa. Hänen kuunnellessaan tuota etäistä soittoa tuntui se omituisen tutulta, ja kun keskiosa alkoi, tunsi hän sydämensä vavahtavan: hän oli kuullut tuon valssin kolmekymmentä vuotta sitten, käydessään ensi kerran morsiamensa kanssa kaupungissa palokunnanjuhlassa.
— Kolmekymmentä vuotta, — kuiskasi Vanhala itsekseen, ja entisyyden muistot syöksähtivät hänen aivoihinsa huumaten kuin väkevä viini. Muistamatta missä oli, kuunteli hän vain tuota surumielistä valssia, ja hän oli näkevinään taas tyttönsä vierellään valkohihaisessa kansallispuvussaan, kauniina, onnea hymyilevänä. He kulkevat ympäri puistoa katsellen akrobaatteja, juovat limonaadia, ja heidän ympärillään vilisee valkomekkoisia, kypäräpäisiä palokuntalaisia, hienopukuista herrasväkeä, maalaisia ja kaupunkilaisia — yhtenä sorisevana, loppumattomana tungoksena. Mutta hän ei välitä muusta kuin tytöstä, he katsovat toisiinsa onnellisina, hän oli vasta tulomatkalla ilmaissut, että tuvan hirret olivat jo kaadettuina, valmiiksi veistettyinä Takasuon reunassa. Ja huomenna hän lähtee kuokkimaan heille ruismaata; ja syksyllä, kun se ensikerran viheriöitsee, on tupakin jo valmis ja he pääsevät omaan kotiin…
Soitto taukosi ja Vanhala katsahti säpsähtäen ympärilleen. Hän muisti taas kurjan, toivottoman todellisuuden, ja tuo kaukainen muisto tuntui kauniilta unelta. — Olisiko mahdollista, että hän olisi ollut noin onnellinen, luottanut tulevaisuuteen.
Vanhala oli aina koettanut unohtaa menneisyyden, sillä se oli liian surullinen, mutta nyt nuo kaukaiset muistot valtasivat kokonaan hänen järkytetyn sielunsa. Hän muisti, miten jokavuotinen halla oli tuhonnut heidän toiveensa ja vihdoin karkoittanut heidät kodistaan. Hän muisti ne monet suuret onnettomuudet, joihin heidän elämänsä ja onnensa vihdoin oli särkynyt. Ja ajatellessaan että tuo sama reipas, kansallispukuinen tyttö oli toistakymmentä vuotta virunut vuoteessa avuttomana, ennenkuin kuolema hänet pelasti, että heidän nuorimmat lapsensa olivat kuolleet ja viimeinenkin odottaa kuolemaa, valtasi hänet niin haikea kaipaus, suru ja sääli, ettei hän ollut koskaan sellaista tuntenut, hän tunsi ensikerran, että hänen koko elämänsä kärsimykset ja ponnistelut ovat olleet turhia, — että hän on ihan yksin maailmassa. Ja katsellessaan pientä, paljasjalkaista sanomalehtipoikaa, jolta ei kukaan enää ostanut lehtiä, tuntui hänestä kuin se olisi ollut hänen kuolevan poikansa pikku Ville. Hänestä tuntui, että tämäkin pienokainen kohta tulee orvoksi, — ja hän olisi tahtonut sanoa jotain lohduttavaa, puristaa häntä rintaansa vastaan.