Hän pujahti sänkyyn ja upposi syvälle pehmeihin patjoihin.
Alkovin katosta riippuvasta lampusta levisi ruusunpunainen valo, — muuttaen kaikki epätodellisen, satumaisen näköiseksi. Tyttö katsahti häneen, ja hänen kasvoissaan kuvastui jonkunmoinen levottomuus ja ihmettely, —ja hänen silmänsä olivat laajenneet. Mutta hän näytti vielä kauniimmalta tuossa ruusunvärisessä valossa.
Pitkän äänettömyyden jälkeen puhui hän hiljaa, ihmetellen:
— Tämä on niin kummallista… aivankuin unta… Aamullahan minä vielä olin kotona…
Nuorukaisen valtasi sama selittämätön tunne. Hän muisti taas, että kaikki täytyy pian jättää, ja outo haikeus hiipi hänen sieluunsa.
Ja vaikka hän piteli tuota paljasta käsivartta, joka oli hienompi kuin mikään sametti, näki kauniin suun punaisine huulineen, niin hänellä ei sillä hetkellä ollut pyydettä edes suudella häntä. Vihdoin kuiskasi hän kuin itsekseen:
— Näin olisi suloista kuolla…
— Niin olisi — sinun kanssasi! — kuiskasi tyttö huumaantuneena.
Mutta nuo sanat johtivat taas ajatukset todellisuuteen. Pitkän aikaa oli niin äänetöntä, niinkuin olisi kuolema hiljaa ja järkähtämättömänä odottanut oven takana…
Äkkiä purskahti tyttö itkuun. Hänen hento ruumiinsa vavahteli nyyhkytyksistä. Hän kätki päänsä nuorukaisen rintaa vastaan, vaikeroiden katkonaisesti: