— Hyvä, siis ei nyt vielä puhuta mitään ikävistä asioista. Siellä on vielä puoli pulloa samppanjaa. Sytytä kattokruunu!
Nuorukainen katsoi hämmästyneenä tyttöön — ja häpesi. Hän näki, että tyttö itsekin kärsi, mutta siitä huolimatta tahtoi saada hänet iloiseksi. Hiljaa hän sopersi:
— Oi Ines… Voitko antaa anteeksi minun raukkamaisuuteni… ja kaiken mitä olen sinua vastaan rikkonut…?
Tyttö ei vastannut mitään, — hän katsahti vain kerran nuorukaiseen. Mutta se katse sisälsi niin paljon, että nuorukaisen rakkaus leimahti kuin tuli. Hän kääri tytön hennon vartalon pehmeään vilttiin ja kantoi hänet kuin pienen lapsen syvään nojatuoliin. Sitten täytti hän lasit ja lausui värähtävällä äänellä:
— Meidän häämaljamme!
Kyynel kiilsi tytön silmissä, ja hän tarttui äkkiä nuorukaisen käteen ja suuteli sitä tulisesti.
Vähitellen pakeni surullinen mieliala. Ehkä siihen osaltaan vaikutti samppanjakin, — ja he olivat niin nuoria. Kun he olivat tyhjentäneet viimeisen lasinsa, eivät he enää ajatelleetkaan huomispäivää, ei todellisuutta.
Tyttö sulki silmänsä kuunnellen Arvin puhetta jostakin, — ja tuo ääni vaikutti häneen kuin musiikki. Hänen aivoissaan kiiti ihania, epämääräisiä kuvia pienokaisesta, jolla on sametinhienot kädet. He istuvat takkavalkean ääressä ja hän painaa päänsä Arvin polville…
— Menemmekö jo nukkumaan? — kuuli hän äkkiä Arvin sointuvan äänen.
— Menemme, — kuiskasi hän hiljaa.