Silloin Arvid aikoi taas kantaa tytön vuoteelle, mutta tämä varoitti:
— Jospa sinä loukkaat itsesi…
— Oi pieni armaani… Minä olen vielä voimakas ja sinä olet niin kevyt… Katsos!
Ja hän nosti tytön korkealle ilmaan ja kantoi alkoviin. Mutta kun hän kumartuen laski tytön vuoteelle ja alkoi peittää häntä, purskahti hänen suustaan punainen verivirta.
— Jumalani… — sopersi tyttö hiljaa, ja hänen kasvonsa muuttuivat yhtä valkeiksi kuin lakana hänen allaan.
— Taskusta… morfiinia… — kuiskasi nuorukainen vain huulillaan ja laskeutui hiljaa vuoteelle.
Tyttö löysi pullon, ja veren yhä tulviessa tiputti nuorukainen siitä vapisevin käsin pari kymmentä tippaa teelusikkaan ja tyttö toi lasissa vettä.
Vähitellen verenvuoto hieman taukosi, — vain silloin tällöin purskahti sitä hänen suuhunsa, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja ankarat…
— Mitä, mitä tämä on? toisteli tyttö äänettömin huulin. Hän väänteli yhtämittaa käsiään ja hänen rinnassaan hakkasi jokin raudankova. Ja joka iskulla oli hän kuulevinaan aivankuin käheän kuiskauksen: »hän kuolee.» Ja hän oli juuri ajatellut tulevaisuutta, pienokaisia…
— Arvid… Arvid!