Samalla hän oli ponnahtanut kalpeana seisoalleen. Ylipäällikkö änkytti hämmästyneenä:
— Miten tiedätte…?
— Tuo on sovittu merkki! ilmoitti komentaja ja viittasi punaiseen viestiin, jota eräs täyttä laukkaa lähenevä ratsastaja heilutti kädessään ja toi suoraan komentajalle.
— Siinä tapauksessa saan vilpittömästi onnitella teitä, herra kenraali! lausui ylipäällikkö, ojentaen armollisesti kätensä kenraalille; sitten hän lisäsi iloisesti:
— Pian ovat kaikki jo marssineet! Palkkajoukot vielä — niin päästään loppuosaan!
Samassa tulivatkin palkkajoukot suurissa, äskettäin parannetuissa panssariautoissa, ja jok'ainoalla miehellä oli vaunun aseistuksen lisäksi konepistooli.
Jos aseistus oli ensiluokkainen, niin oli miehistö sen sijaan sangen kirjavaa. Siinä oli villinnäköisiä alusmaalaisia ja jättiläiskokoisia maaseuduilta koottuja miehiä; näiden tylsäin härännaamain rinnalla huomasi ovelia suurkaupungin kasvattien kasvoja: veijareita, taskuvarkaita, epäonnistuneita liikemiehiä, rappeutuneita ylioppilaita. Palkkajoukot oli perustettu viime maailmansodan jälkeen sotilaskapinan aikana, ja hallitus oli jatkuvasti ponnistellut niiden miesluvun lisäämiseksi. Niiden avulla oli jo monta kertaa tukahdutettu pieniä sotilaslevottomuuksia ja uhkaavia lakkoja, ja hallitus oli niihin erittäin tyytyväinen. Kansan valtava enemmistö vihasi niitä katkerasti, nytkin kuului väkijoukosta vihaisia, uhkaavia huutoja.
Kukaan ei huomannut Marcuksen laskeutumista, ei sitäkään, että hän oli laskeutunut kentän sivuun, jonne Antoniuksenkin kone ilmestyi.
Antonius nousi ystävänsä koneeseen ja tarttui hänen käteensä onnitellakseen, mutta huomasi, että Marcus oli kalpea ja nääntyneen näköinen.
— Marcus, oletko sairas? hän kysyi huolestuneena.