Marcus katsahti alas, ja sanoin selittämätön, juhlallinen tunne täytti hänen rintansa: hän tunsi olevansa niin äärettömän kaukana elämästä, omasta maailmastaan… Kaikki oli pienentynyt, kaikki ihmisten luoma oli täällä hävinnyt näkymättömiin. Tänne häämöttivät vain vuoret, suuret metsät, kaukaiset järvet hienon, siniharmaan autereen lävitse. Koko maanpinta näytti jättiläissuurelta korkokartalta, jota peitti salaperäinen, läpinäkyvä verho… Sitä katsellessaan Marcus tunsi itsensä kovin pieneksi. Entäpä jos kone nyt joutuisi epäkuntoon? Oh — lapsellisuuksia! Ylöspäin!
Mutta nyt kone nousi yhä hitaammin. Olokin tuli taas vaikeaksi. Uudestaan alkoi tuntua tuo epämääräinen tuskallinen ahdistus. Ja koska hän oli jo 800 metriä korkeammalla entistä maailmanennätystä, niin…
— Eikö jo laskeuduta? änkytti hänen apulaisensa, ja hänen kasvoissaan kuvastui kauhu.
Sanaa sanomatta Marcus pysäytti moottorin, ja kone alkoi kierrellen liukua alaspäin.
IV.
— Ei kai teidän suosikkinne vain lähde suoraa päätä taivaaseen! virkkoi ylipäällikkö kuivan leikillisesti komentajalle. — Se olisi vahinko, sillä hän näyttää olevan etevä lentäjä.
— En luule sitä, teidän ylhäisyytenne! tämä vastasi kumartaen. — Hän on myöskin varovainen; ei ole vielä koskaan pudonnut eikä vahingoittanut konetta.
— No toivokaamme siis, että hän vielä palaa.
Komentaja oli tuskin ehtinyt katsahtaa ylöspäin, kun hän äkkiä kiihkeästi huudahti:
— Tuossa tulee sanoma! Minulla on kunnia ilmoittaa teidän ylhäisyydellenne, että korkeusennätys on meillä!